Matka

Tuntuu kuin ajatukseni harhailisivat liikaa keskittyäkseni tarpeeksi yhteen asiaan ja saadakseni tekstistä järjestelmällisen, joten pyydän anteeksi jo heti aluksi tätä sanojen sekamelskaa.
Täytyy sanoa, että matkustaminen perheen luokse tuntuu ensimmäistä kertaa hyvin erillaiselta. En ole täysin varma, mikä on voinut muuttua näinkin lyhyessä ajassa niin paljon, että tuntuu kuin näkisi kaiken uusin silmin. Tietenkin huomaan samoja asioita ympärilläni, samoja rakennuksia, samoja maisemia, samoja ihmisiä, jotka eivät tunnu muuttuneen oleenkaan, mutta silti kaikki tuntuu uudelta.
Minusta tuntuu, että minun tarvitsi tulla hetkeksi paikkaan, jossa vietin monet vuodet taistellen itseni ja elämän kanssa, koska täällä todella huomaan eron siinä, mikä joskus olen ollut ja mikä minusta on tullut nyt. Vaikka miten olen ajattellut jälleen olevani epäonnistuja, pelännyt vajoavani takaisin ja vaikka kuinka tuntenut, että ehkä en kykenekkään mihinkään, en voi enään kieltää, että olen päässyt viimeaikaisista tapahtumista huolimatta jälleen eteenpäin,ehkäpä jopa paremmin, kuin täältä viimeksi ”karkuun” lähtiessäni.
Tämä on se mitä tarvitsin tiedostamatta sitä itsekkään. Ainoa ero viimeaikasessa ”paranemisessa” oli ehkä, että pidin ihmiset käden ulottomattomissa. En sano olleeni erityisen epäsosiaalinen, jotkut jopa sanoisivat ihan muuta, en sano, että käänsin selkäni ihmisille tai olin kenellekkään kylmä. Ei, kyse oli enemmänkin tunteesta ja siitä, etten antanut itsestäni mitään. Jotkut sen huomasivat, toiset eivät niinkään. Voisin melkeinpä sanoa, että sillä hetkellä lakkasin uskomasta ihmisiin, enkä halunnut ketään lähelleni. Niinpä päädyin paljon tilanteisiin, jossa keskustelin ihmisille hyvin pintapuolisesti poistaakseen pahimman yksinäisyyden, koska olin sillä hetkellä yksin elävä kuulumatta mihinkään laumaan. Olin itsenäinen niin kuin ihminen voi vain olla- Vaikka edes hetken ajan.
Palaamatta kuitenkaan niihin aikoihin on sanottava, kuinka hämmästyttävää on taas huomata, kuinka lapset kasvavat. Uudet aisat ja uudet kujeet, mutta pohjimmiltaan aina samaa. Oman pikkuveljenkin kohdalla katselen, kuinka paljon asioita on hänessä muuttunut, kuinka paljon itsenäisemmäksi jo noinkin nuoreksi.Pelkään, että joku kerta olen poissa liian kauan, enkä tunnista häntä enään.
Jouduin myös huomaamaan, että ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni ”pikkuäidiksi”, enemmänkin lempi tädiksi, joka aina lopulta lähtee. En ole varma, kuinka tuntea tämän asian suhteen. Tavallaan on mukava huomata, että lähtöni ei välttämättä olekkaan maailman loppu hänelle, että hän pärjää, vaikka en olisikaan aina paikalla. Toivon vain, että uskon tähän vielä palattuani takaisin oranssipipon luokse.
Luulen, että hänkin vaikuttaa hyvin paljon tähän uuteen näkökulmaan. Niinkuin aikaisemmin kerroin, on kuin ensimmäistä kertaa kuuluisihin johonkin ja se vaikuttaa paljon, kun ajatuksena on, että vielä tulee palaamaan johonkin, mihin oikeasti kuuluu. Ymmärrän nyt todella, mitä tarkoitetaan kun sanotaan: ” Koti on siellä missä sydän on.”, niin kliseistä kuin se onkin ja se tuntuu hyvältä.
Ikävää tietenkin on ollut ja olen tuntenut itseni kliseiseksi liian monta kertaa perheeni luona ollessani, että mielenrauhani ei tahdo kestää sitä. Ensimmäiseksi haluan ottaa esiin yksin nukkumisen, mikä on tuntunut vaikealta ja on vasta mennyt kaksi yötä. Sitten on hetkiä, jolloin mieleeni tulee jotain, jonka haluaisin sanoa hänelle vain muistaakseni etäisyyden välillämme. Tunnen itseni myös siksi hölmöksi, koska jo toisena päivänä kysyin neuvoa ystävältä, miten parit kestävät etäisyyden. Sain neuvoksi pitää itseni kiireisenä ja se nyt on ollut taivoitteeni, siksi päädyin kirjoittamaan sekavaa tekstiä omaan blogiinkin.
Nyt kolmantena päivänä voin tosin sanoa, että alan myös ymmärtämään, miksi sanotaan, että ero vahvistaa. Olen myös huomannut, että voisin tehdä työtä pitääkseni myös hieman itsenäisyyttäni. Ehkä silloin en tuntisi itseäni niin pikkulapseksi, joka ensimmäistä kertaa menee ystävälleen yökylään, mutta katuu päätöstään koti-ikävän vuoksi.
En ymmärrä miksi, mutta tuntuu, kuin olisin ainoa, joka raastaa erosta näin paljon, kuin tuntisin tämän aivan liian vahvasti. En ymmärrä mistä tämä tunne tulee tosin, en varmastikkaan ole ainoa ihminen maan päällä joka on näin tuntenut, enkä varmasti ole pahimmasta päästä. Joten miksi silti tuntuu, että haluan vähätellä ikäväni määrä, olla kuin se ei olisi mitään? Miksi tuntuu, että minun pitää näyttää, kuin minulla olisi liian kiire ikävöidä? Olen harjoitellut liikaa, etten välitä siitä, että näytän ”heikot” puoleni, että nyt alkaisin laittamaan egoni estämään sanoja, joita minä haluaisin sanoa.Silti, joka kerta kun laitan viestiä mietin, miksi laitan niin paljon viestejä, miksi en odota että saan viestin? Päänikin suunnittelee, että hyvä on, nyt en laita mitään, vaikka lopulta usein miten olen kuitenkin päätynyt laittamaan ja seuraava ajatus olisi, että huomenna en sitten laita, että täytyy odottaa, ennen kuin vastaa. Tunnen itseni liikaa ihastuneeksi teiniksi näillä hetkillä.
Mietin, että ensin päällimäisenä ajatuksena oli kirjoittaa perheestä ja ystävistä täällä. Niinpä teen täydellisen aiheen vaihon ja jatkan tuota ajatusta mielummin.
Niinkuin aiemmin mainitsin, tuntuu kuin näkisin kaiken uusin silmin. Kuitenkin mikään perheessä ei ole muuttunut, vaikka se ei tunnu ahdistavan niin paljoa kuin se joskus olisi. Se, kun mama muistuttaa olemalla oma itsensä, miksi joskus hän tuntui saavan minut epätoivon valtaan, muistutti, miksi koskaan olin huolissani pikkujätkän jättämistä tänne ja lähtemisestä. Muistutti, miksi en enään ajattele häntä omana äitinä. Tosin en voi täysin rehellisesti sanoa että se olisi täysin totta. Hän on äitini ja aina tulee olemaan, mutta en odota häneltä mitään ja luulen senkin auttaneen paljon, että tulin tänne kerrankin varautuen pahimpaan. Nyt voin vihdoin sanoa, että olen lakannut odottamatta häneltä mitään ja sekin tuo vapautta.
Muistan ajan, ennen kuin vanhempi pikkuveljeni( sanotaan häntä nyt vaikka leijonaksi) leijona ei ennen kotoa muuttoaan pystynyt lakata odottamasta mamalta äidillisyyttä. Saimma pikkumiehen kanssa kuunella, kuinka leijona yritti väittelyä, lahjontaa, syyttelyä, turhaa riitelyä jne. vain huomatakseen kaikki keinot hyödyttömiksi. Katselin leijonan jokaista pettynyttä ilmettä ja yritin lohduttaa kyynelien lopulta tullessa esille, jopa silloin, kun leijona väitti, että enään hän ei välitä, näin jokaisesta pettyneestä ilmeestä ja piilotetuista kyynelistä asian oikean laidan. Silläkin uhalla, että kuulostan raa’alta voin kai vihdoin hyvällä mielelläni sanoa, että sain lopulta hänet ymmärtämään, että ei hän saa hänestä toisenlaista. Kaikki yritykset ovat vain energian haaskausta. Lopulta minäkään en enään jaksanut nähdä leijonan uuvuttavan itsensä pettymykseen toivottoman asian takia.
En ole aivan varma, miten tämä päätyi tähän aiheeseen ja taidan jättää tämänkin tähän, menemättä sen syvemmälle aiheeseen. Huomasin myös ystävien kanssa, miten erillaista heiden seurassaan on, kun on tottunut jo aivan muuhun. Silti jouduin huomaamaan, kunka paikoillaan ainakin kaksi heistä tuntuu olevan. Luulen, että ainakin T on tyytyväinen jäämään vain siihen ja pystyn arvostamaan sitä, että hän tietää jo nyt mitä haluaa. Sen ei aina tarvitse olla mitään sen hienompaa, kuin rauhallinen elämä ja perheen suunnitteleminen ja vakituisen työpaikan omistus. Olen iloinen hänen puoleestaan. Todella. Enkä ole varma enään mihin tähtään tällä, joten tämä taitaa riittää tällä erää. Tiedän vain, että hyvin paljon nostalgiaa. Hyvin hyvin paljon, vain hyvin uudella näkökulmalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *