Pienin askelin

Minusta tuntuu kuin minulla olisi yllättävän vähän kirjoitettavaa, silti olen kirjoittanut enemmän viikon aikana, mitä jonkin aikaa sitten muutamissa kuukausissa. Onko se tämä epä ajan puute? Onko minun elämässäni niin vähän, että jää enemmän aikaa kirjoittaa? Ehkä se on juuri sitä ja vähemmän stressiä. Myös keskittyminen enemmän olennaiseen ja vähäiset harha ajatukset vaikuttavat huomattavasti.

Olen jälleen menossa perheen luokse käymään. Sitten käyn myös oranssipon kanssa hänen vanhempiensa luona. Miksi se tuntuu stressaavan vähemmän, kuin perheen luokse meneminen? Miksi ’kysyn’ asiaa, mihin tiedän vastaukse?
En saa siltikään tekstistäni sulavaa. Se vain tuntuu tökkäävän ja huomaan kesken kaiken kirjoittavani turhuuksia. Täyttä paskaa toisin sanoen. En halua kirjoittaa kuulumisiani, kuin puhuisin tuttavalle. Tahdon tunteeni ja kokemukseni ilmi kirjoituksessani. Tahdon oppia itseltäni samalla jotain uutta.

Aloitetaan vaikka ahdistuksesta. Se joka kolkuttaa joka paikassa. En tunne itseäni rennoksi melkein ollenkaan. En edes nukkuessani. Tänään tunnen itseni enemmän levänneeksi pitkästä aikaa, mutta muuten nukkuminen on tuntunut turhauttavalta. Kuin en olisi kunnolla nukkunut. Vaikka yhteensä olisinkin 10 tuntia.
Tunnen ahdistuksen joka kerta kun astun bussiin. Pelkään käyttäytyväni oudosti. Pelkään puhuvani ääneen. Pelkään olevani oudosti tai hengittäväni oudosti tai käyttäytyväni oudosti. Tuntuu, kuin en voisi olla ihminen muiden joukossa. Minusta on pakko huomata jotain outoa. Eikös näin? Todellisuudessa ei, mutta se ei estä minun ajatukseni kulkuja.
Usein kuuntelen kuulokkeilla musiikkia, mutta joskus olot palaavat. Kuulen varmasti miten tuo puhuu minusta, miten tuo uhkaa kaikkia bussissa. Tuo varmasti kantaa pommeja. Silloin otan kuulokkeet pois ja hengitän. Kuuntelen mitä ympärilläni todella tapahtuu. Sitten kaikki melu ja hälinä ja kaikki käy raskaaksi. En jaksaisikaan kuunnella kaikkia äkkinäisiä ääniä tai turhia höpinöitä.
Tunnen sen kaupassa. Niin paljon hälskettä ja hälinää. Kaikki väsyneet kasvot ympärilläni. Valtion ihmisiä, jotka elävät puolta elämää. Jotka kantavat aukkoa sydämellään. Näin minusta tuntuu. Kaikki kiiruhtavat ei mihinkään. Jotkut käyttävät kaiken aikansa olevansa tip top niin ulkonäkönsä kuin asuntonsakin. En ymmärrä.
Erityisesti odottaminen on vaikeaa. En voi rentoutua. Stressaannun ja lääkkeeiden levottomuus tuntuu. Se tuntuu aina ikuisuudelta. En todella keskity ympärilleni, mutta samalla tuntuu, että kuulen ja näen liikaa. Luulen, että sietokykyni ihmisilmoilla oloon on hyvin hyvin vähäinen. En tahdo pystyä itseksenikään nauttia hetkestä saatikaan sitten rasitteiden keskellä.
Olen tosin ymmärtänyt, ettei kaikki levottomuus tule vain lääkkeistä. Se lisää sitä huomattavasti, mutta nyt kun puolitan sen ja otan kaksi kertaa päivässä, niin se on helpompaa. Ensimmäinen tunti on levottomin, mutta sitten pystyn hieman vain olemaan, jos muistan itse rauhoittua.

En ihan ole vielä tässä maailmassa. Tiedän sen. Minun tuntemukseni ovat vielä hieman hukassa ja on vaikeaa tunnistaa asioita, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Tänäänkin sain ’oloja’, mutta tunnistin lopulta mistä ne tulivat ja kun ’käsittelin’ asian järjellä päässäni niin ’olot’ helpottuivat.
Pieniä askeleita. Niillä nyt yritän mennä. Jos tästä taas yrittäisin jaloilleni päästä. Hengittämistä ja ei kaikesta stressausta. Yliherkkyyttä tai ei, mutta jumalauta nyt opin kunnolla päästämään irti. Vielä joskus ainakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.