Hieman hukassa

Sanani ovat hieman hukassa. Kadonnut jokaiseen merkitsemättömiin päiviin. Tuntuu kuin kulkisin unissani jokaista päviää eteenpäin. Todellisuus ei ole ystäväni tällä hetkellä vaan tämä sumuinen epätodellisuus kulkee vieressäni silittäen kehoani ja mieltäni. Se saa maailman näytämään sumuisemmalta. Se vie terävyyden kaikesta. Sitä elämäni on tällä hetkellä.
Olemme myös oranssipipon kanssa etsineet kolmatta vuoteeseen. Tuloksetta. Koko etsiminen tuntuu raskaalta, raastavalta ja väsyttävältä. Saimme jopa yhdet treffit jossa itse olimme mollemmat valmiita menemään seuraavaan vaiheeseen, mutta jouduimme huomaamaan, että mahdollinen kolmas ei ollutkaan meiden kanssa samalla aaltopituudella. Jotain vipaa hän etsi, jota ei löytänyt meistä. En itsekkään tuntenut sen ihmeempää, mutta olin silti valmis jatkamaan vuoteeseen asti. En pysty edes sanomaan että hän olisi ollut mitenkään minun tyyppinen. En huomannut edes söpöyttä josta oranssipipo puhui. Ehkä olin vain huumaantunut siitä, että joku edes tuli katsomaan keitäs me olemme. Siitä tunteesta, että ehkä tämä onnistuukin tämän kanssa.En miettinyt sen enempää onko kemiaa, jota me alunperin halusimme saada tietää ekoilla treffeillä käydessä.
Joskus pelkään, että koko kolmen kimppa menee ihan päin puuta. Joko minä, oranssipipo tai kolmas toteaa, että ei tämä toimikkaan kun ollaan jo vuoteessa. Joskus erityisesti pelkään, että minun kuvitelmat ei todellaakaan vastaa todellisuutta ja mustasukkaisuus iskee päin kasvojani kun olemme jo hommissa. Ehkä pelkoni on vain turhaa, mutta tämä kaikki stressaa minua samalla kun stressaan kolmannen etsimistä. Kaikki viestittely, vastauksien odottelu ja tapaamisen jännittäminen on rankkaa.
Muutakin elämässäni on kuitenkin. Olen löytänyt psykoterapeutin. En yhtään tiedä onko oikeasti hän se oikea, mutta olen vain sanonut että hän se on. Pystyn kuitenkin kuvittelemaan työskentelyä hänen kanssaan. En tiedä onko se kaikki kaikessa. En tiedä riittääkö se. Hän on kuitenkin ainoa, joka on suostunut tutustumis käynnille.Hän on se toivon kipinä, että pääsisin avun hoitoon. Hän antaa minulle toivoa että joku päivä olen parempi. En vain tiedä, mitä tunsin tutustumisessa ollessa. Oliko vipat oikeat vai ei. En osaa sanoa. Haluan antaa aikaa tälle kaikelle, mutta tuntuu että pian sitäkään ei ole. En vain tiedä mitä tehdä.
Siitä pästäänkin seuraavaan aiheeseen. Minun päätöksenteko on aivan nollasssa tällä hetkellä. Oli sitten kyse ruuasta tai tekemisessä. En osaa millään päättää mitä söisimme. En osaa päättää menisinkö vessaan vai tupakille. En osaa päättä mennäkkö kävelylle vai ei. Suurimmaksi osaksi voin aina mennä vaikka tupakille samaan aikaan oranssipipon kanssa niin ei koskaan tarvitse miettiä milloin menisi. Ruuan joudun silti aina valitsemaan. Oranssipipo ei koskaan suostu auttamaan minua vaikeissa valinnoissa vaan käskee minua aina valitsemaan. Toivoisin joskus vaan auttavan käden tässä suhteessa. Oikeastaan tuntuu kuin haluaisin vain jonkun päättämään nämä asiat minun puolesta. Ymmärrän kyllä tosin, miksi hän jättää päätökset minulle itselleen. En vain ehkä vielä osaa arvostaa sitä niin kuin minun pitäisi.
Myös lähteminen paikkoihin on vaikeaa. Jos minulla ei olisi oranssipipoa niin varmaan kököttäisin nälissäni vain kotona tekemättä mitään. Kaiki kaupassa käyntiä myöten ja kavereille meno ahistaa. Miten paljon tunnunkaan tarvitsevan oranssipipoa. Lähes päivittäin mietin miten hän jaksaa olla tälläisen kanssa. Miten hän jaksaa olla se joka joutuu potkimaan minut pihalle tai vain antamaan vaihtoehdoksi jäämisen, jolloin lähteminen on helpompaa.
En ole selvästikkään kovin hyvässä kunnossa, mutta parempaan päin aina mennään. Päivä kerrallaan ja niin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *