Näissä hetkissä tuntuu kuin en jaksaisi mitään tai ketään. Tuntuu kuin en vain osaisi olla edes suhteessa oranssi pipon kanssa. Näissä hetkissä tulee epäilys että onko hyvä pysyä suhteessa. Taas typerä ja mitätön asia, josta vaan kehittyy suuri asia. Silti tiedän, että olen hyvin huonossa kunnossa ja en välttämättä siksi niin sovi suhteeseen. Näissä hetkissä uskallan tunnustaa asian. Ainakin näissä hetkissä tuntuu kuin se olisi tunnustus.
Mutta sitten on se ongelma, etten osaa olla ilman oranssi pipoa. Mikä sekin pelottaa minua suunnattomasti. Miten voi tukeutua ihmiseen niin paljon? Miten elää itsensä kanssa tukeutuen ihmiseen niin paljon?
Taidan pelätä parantumista enemmän kuin mitään muuta elämäni aikana. Mitä jos en siltikään pysty niihin asioihin mitä minulta odotetaan? Jos en vain kuulu tähän yhteiskuntaan. Entäs sitten jos pystynkin kaikkeen tähän? Miten sitten käy oranssipipon ja minun kanssani? Joutuisin huomaamaan hänen vain jumittavan paikallaan ja minun elävän elämääni. Jos jätänkin hänet vahingossa jälkeeni. En uskalla edes ajatella miten meiden sitten kävis.
Minulla on tällä hetkellä paljon huolia, jotka kasvavat pääni sisällä valtavaksi. On tosin mukava huomata, että kerrankin raha ei ole sellainen asia. Ainakaan se ei ole suurin murheeni eikä murheeni koko ajan. Silti hetkittäin huomaan vajoavani epätoivoon. On enemmän hetkiä, kun melkeinpä haaveilen siitä, kuinka joksus sain upotettuani, edes hetken ajan, kaikki viiltelyyn. Tiedän miltä se tuntuisi, kun pitkästä aikaa vetäisi ihan pienen jäljen itseeni. Se ei muuttuisi ainakaan heti siksi, että haluan tuhota itseni, vaan se tunne kun koko keho tärisee adrenaliinista ja kun tunnet kuinka lihaksesi rentoutuvat. Tämä vapauttava tunne on, kun viimeksi viiltelin niin pitkästä aikaa. Se saa kaipauksen minussa, mutta tiedän, että minun pitää olla vahva. Tosin myös se tunne, minkä joskus sain huumeista on ollut mielessäni. Se tunne, mikä kummittelee minua unessanikin. Se tunne kun täriset ja tiedät, että se helpottuu kun vain saan vetää tätä suoneeni. Se tunne, kun koko kehosi huokaa helpotuksesta.
Nämä ovat ehkä asioita, mitä minun pitäisi jutella enemmän terapeuttini kanssa ja oranssi pipon kanssa. Se ei silti todista kuin sitä, että olen väsynyt. Hyvin väsynyt tai huonomassa kunnossa. Ehkä molempia. Se ei ole ratkaisu tosin. Ei koskaan ole ollut. EIkä tule olemaan. En suostu menemään siihen paskaan uudestaan. Kokemaan sen ja menettämään oranssi pipoa kaiken tämän vuoksi. En vain suostu.