Vappu

Vappu lähtee käyntiin odotuksen tuntemuksella. Odotan mitä päivä tuo tullessaa, koska eilen päätin, että tänään on hyvä päivä ja odotusta kaikesta herkuista ja syötävästä, jota olemme tätä päivää ajattelen tehneet ja hommanneet. Jatkuen silti kuin mikä tahansa päivä nykyään. Vesiputous on se, mitä nyt tunnen kuvaavaan olojani parhaiten. Silti se on paljon muutakin. Alkaen ylhäältä ja loppuen alhaalla. Se ikuinen pudotus päivä päivältä väsyttää olemustani.
Päiväni alkaa yleensä sillä, että olen väsynyt, mutta valmis uuteen päivään. Juon rauhassa kahviani pääni ollessaan tyhjääkin tyhjempi. Hetken kaikki vain on. Ei murehtimista, takautumia tai stressaamista suruissaan. Vain harvoin ajatukset saavat minut, ennen kuin olen kunnolla herännyt. Sitten se alkaa. Epätoivo, toivottomuus, henkinen väsymys ja ehkäpä jopa itku. En ole aina edes varma miten kuvailla olojani tai mistä ne tulevat.

Ihmiseksi, joka nykyään yrittää paeta hengensä edestä kaikkia tuntemuksiaan, tunnen aika paljon päivän aikana. Olen myös huomannut, miten paljon painon nousu on vaikuttanut ja vaikuttaa elämääni. Ehkä, jos saisin painon hallintaani, jopa polvi voisi paremmin. Mutta mistään en voi tällä hetkellä olla varma. Painoni on myös vaikuttanut jo huonoon itsetuntooni. Vaikkakin en usko et se on syy miksi se nyt on niin huono. Kaikki liittyy masennukseeni ja psykoosisssa käydyistä hetkistä.

Oranssi pipo on päättänyt uskoa, että me selviämme. Itse en jaksa uskoa niin pikälle. Olen hengisesti väsynyt yrittäämään, mutta toinen vaihto ehto olisi kuolla, johon en usko myöskään. Kaipa hän on oikeassa, että tavalla tai toisella me selviämme vielä, koska muuta mahdollisuutta ei ole kuin elää tai kuolla. Enkä usko, että tahdon kuolla tällä hetkellä kaikesta huolimatta.

Liian usein unohdan, mistä olen jo tullut. Kaikki kokemani ja selviytymiseni saa oranssi piponkin sanomaan minulle:” Olet vahvempi kuin luuletkaan”. Ehkä näin, koska tällä hetkellä en tunne itseäni vahvaksi. Mutta kun ajattelen, minkälaisessa kunnossa olen ollut, niin kaipa huomaan jonkinlaista parannusta. Minun täytyy vaan lakata pakenemasta olojani ja oikeasti taas kohdata ne. Tämä juoksuni vain pahentaa asioita eikä auta ketään. En pääse etenemään, jos vain etsin ja haen helpoimpia keinoja. En voi mennä, missä aita on matalin, koska sellaista kohtaa ei taida olla. Kaivan kuoppaa aidan alta, vain huomatakseni, ettei aita koskaan lopu ja joudun kuopan vangiksi.

Tällä siis mennään. Jatkan elämistä ja toivottavasti pian jaksan vielä paremmin yrittää. Siihen asti jatkan päivä kerrallaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *