Matka

Matkasin jälleen perheen luokse. Luvassa ilmeisesti paniikki kohtauksia. Muutama ainakin takana. En ole varma miksi en voi rentoutua. Ei kyse ole vain ikävästä oranssipipoon jo nyt. Tunnen kai itseni turvattomaksi. Miksi? Koska en pysty tukeutumaan lämpimiin halauksiin ja kuiskauksiin, että kaikki on hyvin? En selviä tällä hetkellä hyvin yksin selvästikkään.

Mihin itsenäisyyteni katosikaan? Pääni on täynnä katumuksia ja väsymystä. Silmänikin ovat väsyneet. Haluaisin luovuttaa ja mennä kotiin. Ketä yritän huijata tällä hetkellä? Kuka sanoo, että pystyn tähän tällä hetkellä. Ehken ole vain tarpeeksi hyvässä kunnossa. Olen jossain kaukana kaikesta ja haluan itkeä ja parkua.

On pelottavaa huomata kuinka kaukana tunnen itseni oikeasti olevan. Tuntuu kamalalta huomata kaikki negatiiviset ajatukset. Nyt tuntuu, kuin en olisi kehittynyt yhtään mistään. Kuin kaikki ’työ’ mitä olen tehnyt olisi aivan turhaa. Miksi ajattelin, ettö nyt on hyvä tulla tänne?

Ärsyttää minun negatiivisuus. Haluan olla vahva jälleen. Tietää pystyväni tähän. Ehkä ajattelen liikaa, että minun pitää selvitä yksin. Koska sitä minä tunnun odottavan. Vain muutama lohduttava sana oranssipipolta tekee ilmeisesti ihmeitä. Tunnen rauhoittuvani. Tietäväni, että turvaverkko on. Että kotiin voi aina palata. Ja nyt taas tunnen toivon.

Tuntuu oudolta pystymään luottamaan johon kuhun näin paljon. Pystyä luottamaan, että joku on siinä. Ilmeisesti tarvitsin muistutuksen, niin vieras käsite se tuntuu olevan, mutta aivan helvetin hyvä tunne. Selviän tästä kyllä, en yksin tällä kertaa, vaan oranssipipon tukena.

Nyt ei edes haittaa etten voi halata häntä sanoistaan, koska tiedän, että voin palata oikeasti, jos minun täytyy. Hän on siellä henkisenä tukenani kun teen matkaani tällä hetkellä täällä. Kasvatan itseäni myös itsenäisesti ja huomaan selviäväni tästäkin. Vain oranssipipon tukemana.

Pienin askelin

Minusta tuntuu kuin minulla olisi yllättävän vähän kirjoitettavaa, silti olen kirjoittanut enemmän viikon aikana, mitä jonkin aikaa sitten muutamissa kuukausissa. Onko se tämä epä ajan puute? Onko minun elämässäni niin vähän, että jää enemmän aikaa kirjoittaa? Ehkä se on juuri sitä ja vähemmän stressiä. Myös keskittyminen enemmän olennaiseen ja vähäiset harha ajatukset vaikuttavat huomattavasti.

Olen jälleen menossa perheen luokse käymään. Sitten käyn myös oranssipon kanssa hänen vanhempiensa luona. Miksi se tuntuu stressaavan vähemmän, kuin perheen luokse meneminen? Miksi ’kysyn’ asiaa, mihin tiedän vastaukse?
En saa siltikään tekstistäni sulavaa. Se vain tuntuu tökkäävän ja huomaan kesken kaiken kirjoittavani turhuuksia. Täyttä paskaa toisin sanoen. En halua kirjoittaa kuulumisiani, kuin puhuisin tuttavalle. Tahdon tunteeni ja kokemukseni ilmi kirjoituksessani. Tahdon oppia itseltäni samalla jotain uutta.

Aloitetaan vaikka ahdistuksesta. Se joka kolkuttaa joka paikassa. En tunne itseäni rennoksi melkein ollenkaan. En edes nukkuessani. Tänään tunnen itseni enemmän levänneeksi pitkästä aikaa, mutta muuten nukkuminen on tuntunut turhauttavalta. Kuin en olisi kunnolla nukkunut. Vaikka yhteensä olisinkin 10 tuntia.
Tunnen ahdistuksen joka kerta kun astun bussiin. Pelkään käyttäytyväni oudosti. Pelkään puhuvani ääneen. Pelkään olevani oudosti tai hengittäväni oudosti tai käyttäytyväni oudosti. Tuntuu, kuin en voisi olla ihminen muiden joukossa. Minusta on pakko huomata jotain outoa. Eikös näin? Todellisuudessa ei, mutta se ei estä minun ajatukseni kulkuja.
Usein kuuntelen kuulokkeilla musiikkia, mutta joskus olot palaavat. Kuulen varmasti miten tuo puhuu minusta, miten tuo uhkaa kaikkia bussissa. Tuo varmasti kantaa pommeja. Silloin otan kuulokkeet pois ja hengitän. Kuuntelen mitä ympärilläni todella tapahtuu. Sitten kaikki melu ja hälinä ja kaikki käy raskaaksi. En jaksaisikaan kuunnella kaikkia äkkinäisiä ääniä tai turhia höpinöitä.
Tunnen sen kaupassa. Niin paljon hälskettä ja hälinää. Kaikki väsyneet kasvot ympärilläni. Valtion ihmisiä, jotka elävät puolta elämää. Jotka kantavat aukkoa sydämellään. Näin minusta tuntuu. Kaikki kiiruhtavat ei mihinkään. Jotkut käyttävät kaiken aikansa olevansa tip top niin ulkonäkönsä kuin asuntonsakin. En ymmärrä.
Erityisesti odottaminen on vaikeaa. En voi rentoutua. Stressaannun ja lääkkeeiden levottomuus tuntuu. Se tuntuu aina ikuisuudelta. En todella keskity ympärilleni, mutta samalla tuntuu, että kuulen ja näen liikaa. Luulen, että sietokykyni ihmisilmoilla oloon on hyvin hyvin vähäinen. En tahdo pystyä itseksenikään nauttia hetkestä saatikaan sitten rasitteiden keskellä.
Olen tosin ymmärtänyt, ettei kaikki levottomuus tule vain lääkkeistä. Se lisää sitä huomattavasti, mutta nyt kun puolitan sen ja otan kaksi kertaa päivässä, niin se on helpompaa. Ensimmäinen tunti on levottomin, mutta sitten pystyn hieman vain olemaan, jos muistan itse rauhoittua.

En ihan ole vielä tässä maailmassa. Tiedän sen. Minun tuntemukseni ovat vielä hieman hukassa ja on vaikeaa tunnistaa asioita, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Tänäänkin sain ’oloja’, mutta tunnistin lopulta mistä ne tulivat ja kun ’käsittelin’ asian järjellä päässäni niin ’olot’ helpottuivat.
Pieniä askeleita. Niillä nyt yritän mennä. Jos tästä taas yrittäisin jaloilleni päästä. Hengittämistä ja ei kaikesta stressausta. Yliherkkyyttä tai ei, mutta jumalauta nyt opin kunnolla päästämään irti. Vielä joskus ainakin.

Pätkiä sekavia

Tekstit saattavat alkaa olemaan tekstien pätkiä. Jokainen erillainen olo sillä hetkellä vie minua. En halua erotella niitä tuon enempää, vaan ne saavat kaikki mahdollisuuden tulla näkyväksi kaikki. Varoitus. Saattaa olla siis sekavaa.

Minulla ei ole muuta nyt kuin kirjoitus. Olen edelleen levoton ja se tuntuu tekevän minusta päättömän kanan. Haluan saada tämän kaiken energian johonkin, koska jalkojani särkee. Haluan tämän helpottavan. Meditoiminen ei auta. Helpottaa vain hetkeksi, mutta ei koskaan kokonaan.
Tuntuu, kuin yrittäisi juosta pois kehostaan. Niinpä kirjoittelen taas ei mistään aiheesta, kunnes tunnen itseni jälleen minuksi.

En ole kärsivällisyyden ystävä. Kaikki se kärsivällisyys itseäni kohtaan jota vaaditaan on tuskaa. Tiedän miten pääsisin yli. Osaan sen ulkoa ja silmät kiinni, mutta silti pitäisi antaa tunnetasonkin käsitellä asiat omalla painollaan. Antaa tunteiden tulla ja ajan kulua, kunnes olen valmis.
Minun pitäisi olla armollinen itselleni eniten kaikista ihmisistä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Minun pitää hyväksyä heikkouteni ja elää niiden kanssa. Ehkä se on minun haluni paeta tilannetta. Minun tapani ei hyväksyä asiaa. Joten taidan päästää irti hieman otteista. Ehkä minun tapani puhua kolmannessa persoonassa ei ole hyvä. Se kertoo enemmän kuin haluaisin. Siinä minun yksikköni taas löytyi.
Minun pitää löytää itseni taas. Ja on hyvä aloittaa sillä, etten ole kolmas persoona mielessäni.

Tunnen itseni välillä taas voimaisaksi. Tiedän niillä hetkillä, että selviän. Tai tulen ainakin selviämään. Joskus tuntuu etten jaksaisi. En millään haluaisi yrittää. Nämä saattavat välillä sulautua toisiinsa, kunnes tunnen ajelehtivani, enkä ole varma menenkö vain mukana vai olenko sillä hetkellä selviämässä.

Rakastan oranssipipoa. Todella paljon. En silti pidä ajatuksesta, että hän on ainoa asia, mikä on estänyt minua tekemästä mitään itselleni. Mikä on saanut minut olemaan varma, etten halua kuolla. Älkää käsittäkö väärin, olen helkkarin iloinen saadessaan sellaisen ihmisen joka saa minut saamaan haluamaan selviytyä ja elämään vielä, mutta se taakka, kun on jollekkulle sellainen. Pelkään, että se olisi liikaa oranssipipolle joku kerta.

Odotan paljon nukkumista, koska silloin on ainoa aika kun voin olla epätietoinen levottomuudesta.

Tänään kuullin ystäväni yrittäneen jotain eilen. Sain sysäyksen itseeni. Ja huoleni kasvavat. Osaanko olla vain kivun kanssa? En usko. Jos ei muuten, niin opettelen olemaan ilman kipua välillä.

Tämä hetki

Kun todellisuus ja harha sulautuvat toisiinsa, miten voi tietää oikean ja väärän eroa? Miten tunnistaa mikä on totta?
Olen takiaisin kotona. Takaisin oranssipipon luona ja ’lapsien’. Koiran ja poika rottien kanssa. Mitä minun pitäisi tuntea? Tunnen takkuisuutta lääkkeistä. Kirjoittaminenkin on vaikeaa.

Mitä voisin nyt kertoa elämästini? Mieleni on levoton, kuin olisin liekkien tanssia. Läkkeet saavat minun jalkani liikkumaan. Minut liikkuumaan, koska levottomuus on muuten sietämätöntä. Myös keskittymiseni on heikkoa. Huomaan sen vaikuttavan kirjoittamiseen. Nyt on hetken taukoa. Istun lähes rauhallisena ja annan sormeni kirjoittaa. Oranssi pipo istuu tuolla jossain. Minä laitoin musiikkini joka saa sieluni kertomaan tarinoita. Mielentila jolloin on mukavinta kirjoitella.En vain löydä aihetta.
Huomasin vanhemman kirjoitukseni. Se saa päätyä mukaan, koska se on osa minua sillä hetkellä samalla tavalla kuin kevyempi osa on tällä hetkellä minua. Kun aloitin lääkkeet. Nyt pidän päivän taukoa. Jotta voin hengähtää. Jotta voin olla tuntematta itseäni adhd:ksi. Kirjaimeillisesti. Jos koskaan olen epäilly addd: tä niin en enään.
Olen hengäys. Olen tuulenvire. Näin minusta joskus tuntuu, että lähden tuulien mukana. Silti olen osa maata. Pysyn paikoillani ja mielelläni tuulien tuullessa minussa. ehkä olen kuin vesi. Virtaan vaarrallisena, silti pysyen juuri siinä. Olen leopardi, kun sille päälle satun vien koko käden.
Tuntuu ettei minun kirjoitukset ole ihan tästä maailmasta tällä hetkellä. Nämä ovat minun tuulenvireeni, tunteeni jotka vain vievät mukana ilman, että löytää päätä ja häntää. Olen silti muistanut pysähtyä päivän aikana muutamia kertoja. Meditaatio ja itseni löytäminen on avain sana tällä hetkellä.
Päädyin antamaan äidilleni jälleen anteeksi. Ymmärrän mistä hän tulee. Tiedän hänen menneisyyden. Tiedän, etten olisi kovinkaan parempi, jos olisin siinä iässä kaiken sen jälkeen saanut lapsia. Joten haluan vielä kerran sanoa sen.
Äiti, saat anteeksi.
En tiedä arvostaisiko hän jos sanoisin sen hänelle. Ehkä hän olisi vain, että mistä? Hämmästyisi ja kieltäisi kaiken. Väittäisi asioiden olemasssa olon jälleen kerran. Kertoisi miten hullu olen ja moittisi minua. Kuka tietää. En ole valmis sanomaan sitä hänelle itselleen kuitenkaan vielä. Kunhan pyörittelen sitä päässäni.

En antanut vielä anteeksi isälleni. Ehkä sen mitä hän teki minulle, mutta mitä hän teki siskolleni ja äidilleni. Haluan sanoa en ikinä, mutta ikuisuus on kaukainen asia. En halua käyttää sellaista sanaa. Ikinä. Tarkoittaa ikuisuutta.

Siskolleni annoin kauan sitten. Ei oikeastaan ollut mitään anteeksi annettavaa lopulta. Vain nuoruuden tyhmyyttä. Nuoruuden, jossa ollaan sekaisin. Hän katuu sitä. Tiedän sen. Annoin hänelle sen kauan sitten jo anteeksi. Luulen, että sen voin kertoaa hänelle itselleenkin.

Ystävilleni ja entiselle rakastajalle annnan anteeksi. Siinäkään ei ole anteeksi annettavaa. Jotkut eivät vain kestä. Eivät jaksa elää seuraavaan päivään. Minunhan se pitäisi ymmärtää miltä se tuntuu. Kun ei vain jaksa enää välittää mistään ja vain päättää sen.

Viimeisen henkilön teko ei ole anteeksi annettu. Olen koskettu väärin. Sentään hyväksyn jo että niin on tapahtunut. Että minut on häväisty väärin. Että joillakin on sellainen valta sellaisessa tilanteessa. Tunnen itseni vielä välillä likaiseksi. Välillä tuntuu, etten voi tulla puhtaaksi. Välillä tuntuu, ettei edes oranssipipo saisi koskea, mutta nyt ne tunteet oranssipipon kohdalla ovat enemmänkin kaikuja. Vain ihan hetkellisiä tunteita. Mutta sen miehen teko ei unohdu. Se tuhosi minut ja muutti minut ja nyt yritän laittaa itseni takaisin.
Se että teko on saattaanut muuttaa minut, on pahin, mitä olen joutunut hyväksymään. Että se kosketti minua niin paljon, että sillä olisi sellainen valta. Tunnen vihaa, jota en tiedä mihin laittaa. Olen eksyksissä. Luulen välillä, että oranssipipo on pelastukseni, mutta se on väärin. Vain minä voin pelastaa itseni. Muuten joudun enemmän hukkaan.

Juuri nyt oloni on kuitenkin tarpeeksi hyvä. Näin haluan jatkaa lopun iltaakin. Pitää vain muistaa et antaa asioiden tulla, ei pakottaa mitään tulemaan ja jäädä vellomaan.

Pysähdys

Ehkä olen jälleen elämäni alussa, jossa koko maailmani pysähtyy ja joudun aloittamaan nollasta. En tiedä minkälaisen se tekee minusta tällä kertaa. En tiedä mihin tulen tästä päätymään.En tiedä monia asioita. En edes sitä, mitä minä oikein sitten tiedän.
Tällä hetkellä katselen sairaalan ikkunasta ulos. Melkein tunnen ja ehkä tiedän, että saisin hyvän tunnelman kirjoittamiseen. Tällä hetkellä kuitenkin valot ovat päällä ja ulkona liian pimeää nähdäkseen muuta kuin pieniä lampun valopalloja. Ehkä se kuvaa minun elämääni tällä hetkellä. Katsellen elämääni, johon ei näy, koska lamppu laittaa ikkunan heijastamaan. Voisin nousta ja sulkea valon. Todella nähdä sen, mutta jalkani ei liiku. Olen jähmettynyt paikoilleni sormieni kirjoittaessa turhaa tekstiä ja katselen ikkunasta maisemaa jota en näe, enkä pysty kunnolla kuvittelemaan. Vain kaukaiset hetkelliset ajatukset saavat minut olemaan tietoisia siitä.
Olen kadonnut. En pysty sanomaan eksyksissä ilman, että jokin minussa sanoo, ettei se ole näin. En voi edes sanoa, että maailma on nurin, että en tiedä mikä on oikea tai vasen, koska tällä hetkellä minun maailmassa suuntia ei olekkaan. En tiedä hetkeä, jolloin koko maailmani muuttui tähän niin pahasti.
En tiedä mitä se kertoo, että en sisäistä mitään. En tunnu ymmärtävän, missä olen tai miksi. En tunnu ymmärtävän, että en kuulu tähän. Että tämä ei ole normaali paikkani. Olen täällä ja tuntuu kuin olisin jo ollut pitkään. Tuntuu kuin en tietäisi mitään muuta. Silti tunnen pistoksen ikävää. Tunnen kaipausta kotiin. Kaipausta halauksen lämmöstä. Kaipausta koskettaa huulia ja kuiskauksista vaikka normaali äänikin kävisi. Niitä on vain hyvin vaikeaa tunnistaa. Tunnen vain pistoksen rinnassa ja mietin mitä se tarkoittaa. Tunnen halua itkeä, mutta tunnen turtumista. Enhän minä täällä kaikista paikoista voisi itkeä. Olen yksinäinen, niin kuin en ole hetkeen ollut. Tunnen jaloissani levottomuutta samalla sellaista rauhaa ja kaipaamaa pysähtynyttä hetkeä, mitä en myöskään ole hetkeen tuntenut.
Luin vanhoja tekstejäni ja ymmärrän nyt, etten koskaan tehnyt itselleni pysähdystä. En koskaan päätyny oikeaan aikaan meditoimaan ja etsimään itseäni. Juoksin vain täyttä päätä ja yritin unohtaa tiedostamattani. Sitten kun vihdoin päädyin meditoimaan oli liian myöhästä. Rauha ei ollut enään minun saavuttavamissa. Olin kaivanut kuoppani.
Ehkä en päädykkään miettimään tätä. Ehkä lakkaan odottamasta oranssipipon viestejä tai kysymystä käynnistä. Haluan sulkea silmäni ottamalla kameran ja lähtemällä kävelemään lumisessa ja kylmässä maisemassa. Itkeä ’salaa’ silmät päästäni ja jatkaa huomiseen.

vain tuulenvire

Minusta tuntuu liian usein, että mitä enemmän yritän jotakin ymmärtää, sitä vähemmän päädyn ymmärtämään sitä. Kuin lähes selkeä kuva, joka sumenee sitä mukaa, mitä tarkemmin katsot sitä.
Se ei ole kuitenkaan tämän kerran aihe, josta mieleni tekee kirjoittaa, vaan tunne, kuin olisin tuhoava pyörremyrsky, vaikka todellisuudessa ainoa aiheuttamani asia onkin niin mitättömät asiat, kuin lehtien lennättäminen. Maailman tuholta jokainen asia kuitenkin näyttää minun tämän hetkisten ajattelujen silmin, kuin yltäisin pahuudellani vielä historian kirjoihin.
Olen myös vajonnut käyttämään harhautuksia paljon, estäen mieleni näyttämästä, mikä on todellinen tilanne itselläni. Hetkittäin tunnen sen mylläävän itsessäni, haluavan minun tekevän asialle jotakin ja minä todella aion joka kerta tehdäkin tai antaa sen vain tulla, mutta päädyn kuin vahingossa harhautukseen juuri silloin, kun olisi aika vain katsoa itseni sisälle. Päädyn lykkäämään asiaa viimeiseen pisaraan asti.
Sitten on hetkiä, jolloin yritän todella katsoa juuri väärillä hetkellä, mutta silloin en koskaan tunnu löytävän vastauksia. Ehkä ensimmäinen aihe sopiikin tähän, koska juuri niillä hetkillä tuntuu, että mitä enemmän yritän ymmärtää, sitä vähemmän ymmärrän.
Hetkittäen pelkään myös palaavani aikaan, kun tahdoin pitää ihmiset käden etäisyydellä minusta itsestäni. Tuntuu, kuin tarvitsisin etäisyyttä kaikista ja sulkea itseni hetkeksi kaikilta. Silti minusta tuntuu, että ehkä se on niitä väistämättömiä asioita, mille ei voi mitään, vaan niiden pitää tapahtua syystä.
Silti tuntuu, että en pidä siitä, että mieleni tahtoo lakata odottamasta keneltäkään mitään. Se on tie takaisin ”ajatellaan kaikista pahinta” ajattelutapaani, jota niin tykkäsin tehdä aiemmin elämässäni.
En tiedä vielä, miten tämä jatkuu. Varsinkin epäilyjeni myllertäessä. Olen myös huomannut ajatelleeni jälleen ylivoimaisen paljon ja minusta tuntuu, että olen ajatellut aivan liikaa, koska olen hukannut ajatusten hännän ja pään, eikä ihme, että vastauksia ei löydy. Tavoitteena on pysäyttää jokainen ajatus ja aloittaa päästä ja yrittää välttyä tällä kertaa harha askeleilta vastauksien etsimiseltä. Tavoitteeseen on aina mukavampi lopettaa.

huolestuneisuutta

Miten kertoa ihmiselle, että hänen ”täydellinen” elämä saattaa olla pelkkää harhaa? Miten kerrot, että ihminen, jonka kanssa hän haluaa jakaa loppu elämänsä on myös ihminen, joka näyttää tekevän hänelle huonoa? En tiedä, että onko se vain omaa epäluottamusta, mutta katselin koko päivän ystäväni hypähtävän jokaista ääntä. Katselin, kuinka hän tuntui säikähtävän jokaista kolinaa ja äkki yllätyksiä. Jouduin huomaamaan, kuinka hän tuntuu kävelevän varpasillaan ja varovan sanojaan puhuen epävarmemmin, kuin olen hänen koskaan kuullut puhuvan.
Tiedostan, että väkivaltaa esintyy joissain suhteissa muodoissa jos toisessakin, mutta koskaan en itse olisi uskonut, että joutuisin omien ystävien kanssa edes epäilemään tälläistä. En varsinkaan juuri tämän tietyn ystävän kohdalla. Epävarmana en voi kuin katsoa tilannetta tarkemmin, ennen kuin teen omia päätelmiäni.
Eli tällä kertaa huolestuneisuutta ystävää kohtaan ja tottakai toivottavaa on, että luuloni osottautuisivat vääriksi. Olen huomannut, että ehkä yksi vaikeista asioista elämässä on huomata toisen tuskan pystymättä tekemään mitään. Kun huomaa, että toiminta ei olekaan heti ensimmäisenä vaihtoehtona ja ei voi kun olla kärsivällinen, kun kärsivällisyys on viimeisenä mielessä.
Kaikki tämä, ennen kuin varmuutta edes on. Hyvin monta kertaa jo pelko asiasta tuntuu olevan tarpeeksi. Itseäni toistaen en voi kun toivoa, että pelkäksi turhaksi peloksi se osottautuukin.
Kaikesta tästä huolimatta oli mukavaa tavat hänet jälleen ja hieman huvittavaa huomata, kuinka paljon toisiamme tunnemmekaan. Sanat jotka jäivät sanomatta tavatessamme, jotka haluaisin vieläkin päätä taputtaen sanoa ovat:” Älä vähättele itseäsi.”. Se ei sovi noinkin vahvaluonteiselle ihmiselle. Ole oma itsesi niin kuin ennenkin olet ollut. Olet silloin parhaimmillasi.
Vaihtaakseni ajatuksiani vaihdan aiheen keksusteluun, jota kävimme mamasta. Oli mukavaa pitkästä aikaa puhua ihmiselle, joka on ollut kanssani ennenkin, kun haluan päästää höyryjä maman suhteen. Keskustella jonkun kanssa, joka jo ennestään tietää mitä hän on tehnyt, eikä tarvitse jälleen epäillä, onko hän todella niin epämukava, miltä ajoittain tuntuu? Tuntui jostakin syystä hyvin lohduttavalta kuulla häneltä:” Eli hän ei ole muuttunut yhtään”. Toteamus sellaisenaan. Asian minkä hän tietää varmuudelta vain muutamasta lauseesta. Tämä on myös asia, jonka olen unohtanut, että miltä tuntuu olla ystävien kanssa jotka tuntevat sinut kuin omat taskunsa.

Matka

Tuntuu kuin ajatukseni harhailisivat liikaa keskittyäkseni tarpeeksi yhteen asiaan ja saadakseni tekstistä järjestelmällisen, joten pyydän anteeksi jo heti aluksi tätä sanojen sekamelskaa.
Täytyy sanoa, että matkustaminen perheen luokse tuntuu ensimmäistä kertaa hyvin erillaiselta. En ole täysin varma, mikä on voinut muuttua näinkin lyhyessä ajassa niin paljon, että tuntuu kuin näkisi kaiken uusin silmin. Tietenkin huomaan samoja asioita ympärilläni, samoja rakennuksia, samoja maisemia, samoja ihmisiä, jotka eivät tunnu muuttuneen oleenkaan, mutta silti kaikki tuntuu uudelta.
Minusta tuntuu, että minun tarvitsi tulla hetkeksi paikkaan, jossa vietin monet vuodet taistellen itseni ja elämän kanssa, koska täällä todella huomaan eron siinä, mikä joskus olen ollut ja mikä minusta on tullut nyt. Vaikka miten olen ajattellut jälleen olevani epäonnistuja, pelännyt vajoavani takaisin ja vaikka kuinka tuntenut, että ehkä en kykenekkään mihinkään, en voi enään kieltää, että olen päässyt viimeaikaisista tapahtumista huolimatta jälleen eteenpäin,ehkäpä jopa paremmin, kuin täältä viimeksi ”karkuun” lähtiessäni.
Tämä on se mitä tarvitsin tiedostamatta sitä itsekkään. Ainoa ero viimeaikasessa ”paranemisessa” oli ehkä, että pidin ihmiset käden ulottomattomissa. En sano olleeni erityisen epäsosiaalinen, jotkut jopa sanoisivat ihan muuta, en sano, että käänsin selkäni ihmisille tai olin kenellekkään kylmä. Ei, kyse oli enemmänkin tunteesta ja siitä, etten antanut itsestäni mitään. Jotkut sen huomasivat, toiset eivät niinkään. Voisin melkeinpä sanoa, että sillä hetkellä lakkasin uskomasta ihmisiin, enkä halunnut ketään lähelleni. Niinpä päädyin paljon tilanteisiin, jossa keskustelin ihmisille hyvin pintapuolisesti poistaakseen pahimman yksinäisyyden, koska olin sillä hetkellä yksin elävä kuulumatta mihinkään laumaan. Olin itsenäinen niin kuin ihminen voi vain olla- Vaikka edes hetken ajan.
Palaamatta kuitenkaan niihin aikoihin on sanottava, kuinka hämmästyttävää on taas huomata, kuinka lapset kasvavat. Uudet aisat ja uudet kujeet, mutta pohjimmiltaan aina samaa. Oman pikkuveljenkin kohdalla katselen, kuinka paljon asioita on hänessä muuttunut, kuinka paljon itsenäisemmäksi jo noinkin nuoreksi.Pelkään, että joku kerta olen poissa liian kauan, enkä tunnista häntä enään.
Jouduin myös huomaamaan, että ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni ”pikkuäidiksi”, enemmänkin lempi tädiksi, joka aina lopulta lähtee. En ole varma, kuinka tuntea tämän asian suhteen. Tavallaan on mukava huomata, että lähtöni ei välttämättä olekkaan maailman loppu hänelle, että hän pärjää, vaikka en olisikaan aina paikalla. Toivon vain, että uskon tähän vielä palattuani takaisin oranssipipon luokse.
Luulen, että hänkin vaikuttaa hyvin paljon tähän uuteen näkökulmaan. Niinkuin aikaisemmin kerroin, on kuin ensimmäistä kertaa kuuluisihin johonkin ja se vaikuttaa paljon, kun ajatuksena on, että vielä tulee palaamaan johonkin, mihin oikeasti kuuluu. Ymmärrän nyt todella, mitä tarkoitetaan kun sanotaan: ” Koti on siellä missä sydän on.”, niin kliseistä kuin se onkin ja se tuntuu hyvältä.
Ikävää tietenkin on ollut ja olen tuntenut itseni kliseiseksi liian monta kertaa perheeni luona ollessani, että mielenrauhani ei tahdo kestää sitä. Ensimmäiseksi haluan ottaa esiin yksin nukkumisen, mikä on tuntunut vaikealta ja on vasta mennyt kaksi yötä. Sitten on hetkiä, jolloin mieleeni tulee jotain, jonka haluaisin sanoa hänelle vain muistaakseni etäisyyden välillämme. Tunnen itseni myös siksi hölmöksi, koska jo toisena päivänä kysyin neuvoa ystävältä, miten parit kestävät etäisyyden. Sain neuvoksi pitää itseni kiireisenä ja se nyt on ollut taivoitteeni, siksi päädyin kirjoittamaan sekavaa tekstiä omaan blogiinkin.
Nyt kolmantena päivänä voin tosin sanoa, että alan myös ymmärtämään, miksi sanotaan, että ero vahvistaa. Olen myös huomannut, että voisin tehdä työtä pitääkseni myös hieman itsenäisyyttäni. Ehkä silloin en tuntisi itseäni niin pikkulapseksi, joka ensimmäistä kertaa menee ystävälleen yökylään, mutta katuu päätöstään koti-ikävän vuoksi.
En ymmärrä miksi, mutta tuntuu, kuin olisin ainoa, joka raastaa erosta näin paljon, kuin tuntisin tämän aivan liian vahvasti. En ymmärrä mistä tämä tunne tulee tosin, en varmastikkaan ole ainoa ihminen maan päällä joka on näin tuntenut, enkä varmasti ole pahimmasta päästä. Joten miksi silti tuntuu, että haluan vähätellä ikäväni määrä, olla kuin se ei olisi mitään? Miksi tuntuu, että minun pitää näyttää, kuin minulla olisi liian kiire ikävöidä? Olen harjoitellut liikaa, etten välitä siitä, että näytän ”heikot” puoleni, että nyt alkaisin laittamaan egoni estämään sanoja, joita minä haluaisin sanoa.Silti, joka kerta kun laitan viestiä mietin, miksi laitan niin paljon viestejä, miksi en odota että saan viestin? Päänikin suunnittelee, että hyvä on, nyt en laita mitään, vaikka lopulta usein miten olen kuitenkin päätynyt laittamaan ja seuraava ajatus olisi, että huomenna en sitten laita, että täytyy odottaa, ennen kuin vastaa. Tunnen itseni liikaa ihastuneeksi teiniksi näillä hetkillä.
Mietin, että ensin päällimäisenä ajatuksena oli kirjoittaa perheestä ja ystävistä täällä. Niinpä teen täydellisen aiheen vaihon ja jatkan tuota ajatusta mielummin.
Niinkuin aiemmin mainitsin, tuntuu kuin näkisin kaiken uusin silmin. Kuitenkin mikään perheessä ei ole muuttunut, vaikka se ei tunnu ahdistavan niin paljoa kuin se joskus olisi. Se, kun mama muistuttaa olemalla oma itsensä, miksi joskus hän tuntui saavan minut epätoivon valtaan, muistutti, miksi koskaan olin huolissani pikkujätkän jättämistä tänne ja lähtemisestä. Muistutti, miksi en enään ajattele häntä omana äitinä. Tosin en voi täysin rehellisesti sanoa että se olisi täysin totta. Hän on äitini ja aina tulee olemaan, mutta en odota häneltä mitään ja luulen senkin auttaneen paljon, että tulin tänne kerrankin varautuen pahimpaan. Nyt voin vihdoin sanoa, että olen lakannut odottamatta häneltä mitään ja sekin tuo vapautta.
Muistan ajan, ennen kuin vanhempi pikkuveljeni( sanotaan häntä nyt vaikka leijonaksi) leijona ei ennen kotoa muuttoaan pystynyt lakata odottamasta mamalta äidillisyyttä. Saimma pikkumiehen kanssa kuunella, kuinka leijona yritti väittelyä, lahjontaa, syyttelyä, turhaa riitelyä jne. vain huomatakseen kaikki keinot hyödyttömiksi. Katselin leijonan jokaista pettynyttä ilmettä ja yritin lohduttaa kyynelien lopulta tullessa esille, jopa silloin, kun leijona väitti, että enään hän ei välitä, näin jokaisesta pettyneestä ilmeestä ja piilotetuista kyynelistä asian oikean laidan. Silläkin uhalla, että kuulostan raa’alta voin kai vihdoin hyvällä mielelläni sanoa, että sain lopulta hänet ymmärtämään, että ei hän saa hänestä toisenlaista. Kaikki yritykset ovat vain energian haaskausta. Lopulta minäkään en enään jaksanut nähdä leijonan uuvuttavan itsensä pettymykseen toivottoman asian takia.
En ole aivan varma, miten tämä päätyi tähän aiheeseen ja taidan jättää tämänkin tähän, menemättä sen syvemmälle aiheeseen. Huomasin myös ystävien kanssa, miten erillaista heiden seurassaan on, kun on tottunut jo aivan muuhun. Silti jouduin huomaamaan, kunka paikoillaan ainakin kaksi heistä tuntuu olevan. Luulen, että ainakin T on tyytyväinen jäämään vain siihen ja pystyn arvostamaan sitä, että hän tietää jo nyt mitä haluaa. Sen ei aina tarvitse olla mitään sen hienompaa, kuin rauhallinen elämä ja perheen suunnitteleminen ja vakituisen työpaikan omistus. Olen iloinen hänen puoleestaan. Todella. Enkä ole varma enään mihin tähtään tällä, joten tämä taitaa riittää tällä erää. Tiedän vain, että hyvin paljon nostalgiaa. Hyvin hyvin paljon, vain hyvin uudella näkökulmalla.

Luottamuksen määritelmä

Tällä hetkellä on vaikea kuvailla tuntemuksiani. En löydä sanakirjasta minkäänlaista sanaa, mikä kertoisi juuri tästä olosta. Mieleeni tulee kuitenkin sanonta:” Tyyntä ennen myrskyä.” , mikä ei kuitenkaan myöskään kuvaa tätä. Enemmänkin mieleen tulee mielikuva myrskyävästä merestä, josta on onnistuttu tekemään voimakas pysähtynyt hetki valokuvan avulla. Siltä tämä tuntuu, kuin hetkellinen pysähtynyt hetki myrskyn keskellä ( ja kyllä, tiedostan sanoneeni keskellä, en alussa, enkä lopussa), mikä saattaa herätä uudelleen eloon millä hetkellä hyvänsä tai ainakin tuntua siltä, kuin kuva voisi liikkua hetkellä millä hyvänsä, kuin sen kuuluisi jatkaa myrskyämistään. Silti ei voi tietää miten ilma muuttuu kuvan jälkeen.
Kirjoitellessa tätä, katsellen samalla valkoisia tuoksuliljoja, jotka nököttävät samalla pöydällä, kuin tietokoneeni. Tänään yritin epätoivoiselta tuntuvaa yritystä saada niitä eloisammaksi edes vielä muutaman päivän lisää, vaikka tiedän, että jos siihen tiehen menee, muutama päivä ei tule koskaan riittämään. Tällä hetkellä olen tyytyväinen kuitenkin siihen, että edes nyt hetken ajan tunnen tuoksun jälleen kerran edes hieman vahvempana, vaikka vaisumpana silti kuin alussa.
Olen varmaan jälleen kerran antanut asialle liian suuren merkityksen. Tämä tuntuu ensimmäiseltä kukalta, mitä olen kellekkään ostanut, vaikka se ei pidä paikkansa. Olen eläissäni ostanut yhden siskolleni ja yhden äidilleni, mutta silti tuntuu kuin tieten tahtoen ensimmäistä kertaa elämässäni olisin päättänyt ostaa jollekkin ensimmäistä kertaa kukan.
Se saa minun tunteeni hieman sekaisin myös. Ajatus, että ”ensimmäinen” kukkani olisi päätynyt haudan päälle koristeeksi, ilman mahdollisuutta selviytymiseen. Se ajatus vie minut paikkoihin, mihin en tällä hetkellä halua koskea. Kylmään kuoleminen haudan päälle. Siksi tunsin helpotusta, että päädyin antamaan sen oranssipipolle mielummin, vaikka en tiedä, kuinka paljon voi arvostaa kukkaa, joka ei alunperin ollut ostettu juuri hänelle. Silti tunsin helpotusta ja iloa, sillä hautaa etsiessä en voinut kuin ajatella, että olisin sittenkin halunnut ostaa oranssipipolle kukan ensin.
Olen myös hyvin tietoinen, että jos tahdon edes pienen mahdollisuuden kasvattaa liljasta uuden kukan, minun pitäisi käyttää siitepölyt hyödyksi mahdollisimman pian. Keksin vain tekosyitä lykätä asiaa tuonnemmaksi. Tällä hetkellä selitys numero 32 on, että tahdon odottaa hetken, että kukka näyttää hieman eloisammalta jälleen kerran.
Jään usein vain katselemaan kukkaa, enkä tiedä mitä se minulle tällä hetkellä merkitsee minulle. Eloa, selviytymistä, yrittämistä, menetyksen pelkoa, menetyksen estoa vai itse menetystä. Ehkä ne kaikki on sekoitettu yhdeksi juomaksi ihan vain minua varten, enkä tiedä, onko sen maku hyvää vai pahaa.
En ole koskaan ollut hyvä ajattelemaan uuden luomista. Nautin mielummin niin tutuista ihmisistä kuin esineistäkin. Luulen, että tämän kukan kanssa on sama asia. Siitä on tullut merkityksellinen, enkä halua ajatella, että siitä kasvaisi jotain uutta ja siitä pitäisi päästä irti. Luulen, että minun pitäisi luopua hieman tuosta tunteesta, jos koskaan haluan oppia luomaan uusia asioita. Toisaalta voin aina aloittaa siitä, että ”parantelen” ja/tai korjailen jo vanhaa ja katsoa mihin se minut vie. Ainakin se tuntuu oikealta.
Valkoiset valheet ovat myös saaneet mieleni liikkeelle. Kuka määrittää mikä on valkea valhe ja mikä on suoraan vain valhe. Lapsia kasvatetaan ajattelemaan, että valhe on osa elämää ja välttämätöntä, että ilman sitä ei tule pärjäämään elämässä. Olen varmaan yksi niistä harvoista, joka järkyttyy asian tajuessaan. Ymmärrän kyllä mistä se tulee ja miksi se on tarpeellista, mutta en silti pysty hyväksymään asiaa mielessäni. En mitenkään voi olla täysin mielenrauhassa asiasta.
Älkää ihmeessä käsittäkö asiaa väärin, olen itsekkin turvautunut ”valkoisiin valheisiin” elämässäni. Silti, kun ymmärtää, kuinka paljon sanaa valkoista valhetta käytetään hyväkseen ja tekosyynä, en voi olla kuin suoraan sanottuna järkyttynyt. Olen tullut elämänvaiheeseen, jossa yritän kaikin voimin olla rehellinen käyttämättä yhtäkään valhetta. En ainakaan suoranaisesti. Tiedän miten kierrellä totuutta ja sitäkin aion käyttää vain todellisen tarpeen vaatiessa.
Oranssipipon kanssa olen tullut siihen vaiheeseen, että olen joutunut huomaamaan, kuinka paljon hän todellisuudessa käyttää ”valkoista valhetta” tekosyynään. Onneksi hän enimmäkseen vain kiertelee totuutta ja valehtelee vain, kun hän kuvittelee, ettei ole muuta keinoa. Tiedoksi, että on muukin keino. Totuuden kertominen.
En tiedä mitä luottaminen muille merkitsee. Sitäkö, että toinen uskoo jokaisen sanan, jopa silloinkin kun on ilmiselvää, ettei asia ole niin tai ainakaan täysin niin.Sitäkö, että odotetaan, että toinen sanoo jokaisen asian mielessään, kun itse pitää lähes kaiken sisällään. Ehkä huomaan pienoista katkeruutta asiassa, mikä kumpuaa enimmäkseen loukkaantumisesta. Sitäkö se on, että toiselle merkitsee asia enemmän, joten antakoon hänen kertoa kaiken haluamatta salata mitään.

”Olen pahoillani, etten halunnut kertoa. Olen pahoillani, että haluan kertoa kaiken ja saada enemmän takaisin.”.

Siltä ainakin tällä hetkellä tekisi mieli huutaa ja ehkä parkua ja hetken ajatus, että taas yrittää, jos oven paiskaaminen helpottaisi hetkeksi oloa. Täytyy sanoa, että kyllä se hieman muuttaa asiaa, kun on tietoinen siitä, että oranssipipo tulee ja on jo lukenutkin tekstejäni. Hetken vilahtavan hetken tekstistä meinaa tulla kirje hänelle ja seuraavassa hetkessä teki mieli vain paiskata teksti hänen eteensä ja olla:” Ota siitä ihmeessä kaikki mitä minulla on, eläkä uskallakkaan antaa kaikkea itsestäsi takaisin.”. Ehkä tämä on juuri niitä vilahduksia pysähdytetystä myrkystä.
Mitä luottamus siis merkitsee muille? Tämä on kysymys, mikä minua tällä hetkellä askaruttaa eniten. Voin tällä hetkellä rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä kaipaan rauhaa kaiken kaaoksen keskellä. Hetkellistä stoppia ihmisistä, jotka tuntuvat yrittävän, kun kaipaa vain raakaa rehellisyyttä.
En ole koskaan ollut ihminen, joka arvostaa ihmisten yritystä ymmärtämiseen tai teeskentelyyn, joka paistaa aina ihmisistä kilometrien päähän. Kuinka paljon haluaa antaa ihmiselle, joka yrittää olla voimakas sinunkin puolestasi ja esittää iloisuutta, missä sitä ei ole, vain peittääkseen oman surunsa. Kuinka pitkään, ennen kuin alkaa itse ajatella, että näinhän se toimiikin. Pitää siis esittää, että ei ole toiselle taakka. Ehkä tästä syntyy ajatus, ettei jaksaisi aina yrittää olla rehellisyyden perikuva, kun sellaista rehellisyyttä harva ihminen kohtaa koskaan elämänsä aikana.
Koska tällä kertaa selvästi tähtään avautumiseen, jossa lähes kaikki on kirjoitettu jonkinlaisen mielentunnon vallassa, tehden tekstistä ei niin vedenpitävän ja vuoron perään niin laajennettuina kuin piennennettyinä asioita, en voi kuin miettiä jälleen kerran mikä on oranssipipon todellinen luottamus minuun. Mitkä ovat ne asiat, mistä hän määrittelee ne? Mitkä asiat ovat ne, missä hän luottaa minussa? Mitkä ovat todella ne asiat, missä hän ei niinkään luota, mutta ei tahdo ajatella sitä luottamuksen puutteena? Joten jälleen kerran pääsen suureen kysymykseen. Miten muut määrittelevät luottamuksen? Eli tätä miettiessä odottakaame, millon saan taas kirjoitettua.

Meditointi

Olen miettinyt pääni puhki ties mitä hyödyttömiä ajatuksia. Jälleen huomaan pääseväni vain melkein nukahtamiseen ja lähes puoluniseen tilaan, josta en pääse nukahtamaan, koska ajatukseni laukkaavaat päässäni, eivätkä anna kehoni rentoutua tarpeeksi. Lopputulos on nyt vain yrittää nukahtaa tältä yöltä, saada mentyä tapaamiseen ja sen jälkeen vallata loppupäivä pelkästään meditointiin. Ei ihmisiä, ei puhelinta. Vain musiikki, autio ja rauhallinen ympäristö ja musiikki. Tämän päätöksen tehtyä toivon nopeaa nukahtamista.

Aikakone

Joskus mietin tapahtumia elämässä ja sitä, mitkä kaikki valinnat ja asiat ovat saaneet johtamaan minut juuri tähän aikaan ja paikkaan. Välillä mietin, mitä kaikkea tahtoisin muuttaa elämässäni, mitä tekisin aivan toisin, mutta päädyn aina siihen lopputulokseen, etten yhtikäs mitään. Jotkin asiat ovat niin paljon sen arvoisia, että en voi kuin ajatella, etten edes hitusen muuttaisi yhtään mitään, niin kauan kun saan päätyä juuri tähän hetkeen.
Oranssipipon kanssa on ollut muutamia kertoja puhetta aikakoneesta, niin haaveilevan, kuin joskus ehkä hitusen katuvaankin sävyyn. Ymmärsin jo hyvin nuorena, etten halua koskaan kajota menneisyyteeni, vaikka tulisikin joskus tulevaisuudessa tilaisuus siihen. Vain hyvin heikkoina hetkinä suljen silmäni ja mietin, miten erillaista kaikki olisi jos olisi toisin.
Tulevaisuuteen pääseminen on aivan toinen asia. Olisi mahtavaa tietää asioita ennakkoon ja ehkäpä voisin olla tarpeeksi itsekäs, että voittaisin itselleni lottovoiton. Tai no minulle ja oranssipipolle ja koiralle ja tuleville lemmikeille. Haaveilen harva se päivä, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisin rikkaampi. Mitä kaikkea voisin antaa ja suoda meille. Toisaalta, kuinka paljon se muuttaisi elämää, jos soisin sellaisen itsekkään teon? Mitä jäisi kokematta, jos en kömmi tätä tietä omin voimin? Enkä varmastikkaan osaisi suunnitella, miten estää jotkut asiat tapahtumasta ja silti jättää hyvät asiat. En halua olla loppuelämäni tietoinen tapahtumista, joita minun ei kuulu estää.
Eli luulenpa vain, että tulen kiertämään aikakoneet kaukaa, tuli niitä tai ei. Ei olisi muutenkaan hyvä vain miettiä meinneisyyttä ja tulevaisuutta. On harjoiteltava tässä hetkessä olemista enemmän ja antaa asioiden mennä omalla painolla, eikä yrittää suunnitella ja miettiä kaikki alusta loppuun.
Olen myös miettinyt asioiden eteen tulemista, kuinka joskus eteen tulee hyviä asioita, joita on hyvä ottaa kiinni, mutta jotka minä liian usein ohitan vain siksi, että haluan tehdä itse asiat omin voimin. Tämä tuo aina mieleen vitsin, jossa myrskyssä seilaavan miehen luokse tulee kolme eri laivaa pelastamaan häntä, mutta mies kieltäytyy sanoen:” En tarvitse teiltä pelastusta, Jumala auttaa minut pinteestä.”. Lopputuloksena mies kuolee ja herää taivaassa ja kysyy Jumalalta:” Miksi et pelastanut minua?”. Jumalan vastaus on:” Toin eteesi kolme laivaa pelastamaan sinua, etkä mennyt yhteenkään.”. Opetus on minusta hyvä ja saisin itsekkin kuunnella tätä.

Luottamus

Minulla on ollut päällimmäisenä ajatuksena luottamus nyt hyvin monta päivää. Se on mielenkiintoista, kuinka luottamus on jotain niin haurasta, mutta voi myös olla yhtä jyrkkä kuin kallio, joissakin tapauksissa ainoa oljenkorsi, kun kaikki muu on poissa.
Myös luottamuksen määrittäminen on mielenkiintoista. Kuinka voi sanoa luottavansa johonkuhun, jos epäilee toisen luottamusta? Kuinka ylipäätänsä voi sanoa luottavan johonkuhun, jota epäilee? Missä kulkee raja, että milloin on luottanut tarpeeksi, että voi sanoa, että luottaa vaikka epäilee?
Itselle tuli vastaan epäilyä luottamuksesta. Epäilyä teoista ja ajatuksista. Epäilijä olin minä ja sain vain huomata lopussa omassa luottamuksessa puutosta. On se jo jotain, kun sanoo luottavansa johonkuhun enemmän kuin kehenkää muuhun ja silti huomaa puutosta paljon. Kuinka huono se täytyy alun perin olla, jotta jää niin paljon parantamisen varaa tässä vaiheessa?
Tiesin aina, että minun on vaikea luottaa. Tiesin sen tulevan hyvin hitaasti ja hajoavan tuulenvireestä. Ajattelin, että se riittää, että olen yrittänyt paljon ja tahtonut vielä enemmän. Luullut, että kun tullaan parhaimpiin tuloksiin, että kyllähän sen täytyy riittää. Mutta se ei ole totta. En voi sanoa antaneeni kaikkeni, näyttäneeni kaikkeni, jos puutosta on. Varsinkin kun huomaa, että ei uskalla päästää itse ohjista irti ja antaa välillä toisenkin viedä.
Minun pitäisi verrata tätä vaikka urheiluun. Pelaaja voi sanoa jossain vaiheessa, että nyt sain paremmat tulokset kuin olen ennen saanut, mutta maailmassa on niin paljon pelaajia, jotka vain ovat parempia ja itseään täytyy kehittää, jotta pääsee parempiin tuloksiin tai edes ettei unohtaisi taitojaan ja huononisi huomaamattaan.
Olen kuunnellut ja katsellut (En voi täysin rehellisesti sanoa, etten olisi itsekkin tähän loukkuun hypähtänyt),kuinka ihmiset kertovat, kuinka joskus he sitä tai tätä, mutta kun tulisi aika näyttää taitojaan pitkästä aikaa, huomaan vain turhautumista ja nöyryytyksen hivenettä heissä, kun taito ei onnistukkaan enää entiseen malliin.
Niinpä olen nyt päättänyt, että teen työtä luottamuksen eteen. En anna mieleni alkaa epäillä jokaista vastaan tulijaa saatikaan rakkaita ihmisiä ympärilläni. Annan itseni luottaa siihen, että asiat ovat kuin he sanovat olevan. Vaikka mitään ei voi koskaan tietää täysin varmasti, niin on silti hyvä pitää joitakin asioita varmoina.
En suostu enään sattuttamaan oranssipipoa oman ongelmieni takia. Vähintä mitä voin tehdä tämän eteen, jos tahdon tämän toimivan, on lakata epäilemästä hänen luottamustaan ja alkaa itse kunnolla luottamaan.

tälläinen päivä

En voi olla miettimättä, miksi tuntuu kuin oranssi pipon kanssa olisi viidensadan kilometrin pituinen matka, eikä vain kävely olohuoneesta keittiöön. En ole saanut tehtyä kovinkaan paljon tänään aikaan ja ajatukseni yliajattelevat kaiken muutenkin. Nyt tuntuu kuin etäisyys olisi kasvanut sietämättömäksi hänen kanssaan ja ehkä auttaisi, jos istuisin seuraan, mutta tottakai sekin täytyy yliajatella. Ajatus, että jos hän haluaisi olla seurassani hän tulisi ihan itse viereeni istumaan. Flunssakaan ei tahdo loppua koskaan, enkä sitä lääkäriaikaa hommannut vaikka kuinka suunnittelin. Tunnen vain itseni epäonnistujaksi ja kamalaksi tyttöystäväksi, enkä tiedä mitä tehdä tai ajatella.

Tämä hetki

Heräsin hyvin rauhallisena ja tyytyväisen oloisena. Kuin aamuina perheen kanssa asustaessa, jolloin oli edes hetken hiljaisuus ja aikaa olla vain, oli kyse sitten muiden nukkumisesta tai töissä/koulussa olemisesta. Aika tuntuu hetken ajan hyvin pysähtyneeltä, ilman stressiä tai kiirettä. Kuin olisi koko elämä aikaa. Tällä kertaa katsoin oikealla istuvaa oranssi pipoa ja en voinut kuin miettiä, että tässä hän on minun kanssani.
Sen päivän vietin hyvin mukavissa ajatuksissa, kuinka ensimmäistä kertaa on rauha jonkun seurassa, kuinka ensimmäistä kertaa elämässä tunnen, että kuulun johonkin. Tämä on suuri saavutus mielestäni ja itse asiassa hyvin hyvin iloinen yllätys. Vietin niin monia vuosia omistaen levottomat jalat, kuin kutina sielun porukoissa, halu liikkua ja matkustaa. Se tunne, että ei kuuluu oikein mihinkään. Se tuntuu, kuin olisi löytänyt osan itseään ja kerrankin olen sieluani myöten tyytyväinen vain jäämään tähän. Tunnen niin monen ajan jälkeen, että voin vain olla oma itseni, peittämättä yhtään mitään.
Ja koska ilmeisesti päivä ei muutenkaan voitu pilata, kuulin ensimmäisen kerran hänen sanovan rakastavan minua. Vietin monia hetkiä vain katsoen häntä ja mieleni sopukoissa mietin, miten tämä rakkaus on rauhallista, lempeää, pehmeää ja silti hyvin voimakkaan tuntuista.
En voi sanoa uskovani kohtaloon, mutta nyt olen varmaan päässyt lähimmäksi mitä tulen uskomaan ajatellessani, kuinka juuri nyt päätin tänne muuttaa, kuinka juuri sinä iltana päätin pitkästä aikaa puhua randomille ihmiselle ja kuinka juuri sinä iltana, hän oli jäänyt yksin. Pakko myöntää, että kiinostukseni näyttäminen, saati sitten flirttailu oli hyvin hyvin kamalaa ja ruosteessa. Silti päädyin viimeiseen tanssiin ja sieltä hänen luokseen.
Muistan ajattelevani sen tulevan olemaan vain yhden yön juttu, kuinka kaksi epäsosiaalista ihmistä yrittivät käyttäytyä normaalisti, ettei aamu olisi kiusallista. Muistan myös, kuinka katsoin vain tätä kaunista naista ja ajattelin, ettei minulla ole mitään menetettävää ja kysyin pala kurkussa, jos olisi mahdollisuus nähdä vielä.
Täällä istun nyt ja en pysty edes kuvittelemaan, että emme olisi tavanneet saati, etten nyt olisi kirjoittamassa blogia ja tuntien näin paljon.
Luulen, että vietän vielä tämän yhden päivän miettimättä töitä ja annan tämän hetken ja ajan vallata minut. Huomenna ehdin taas stressailla ja hoidella asioitani turhautumiseen asti

Työpaikat

Se tunne, kun jo kahden päivän jälkeen ei ole saanut soitettua oikeisiin paikkoihin ja sukulainen nyt jo selittää pettyneenä, kuinka hänellä ei mennyt omalla ajallaan näin kauan etsiä töitä. Netti ei kuulema ole luotettava tapa etsiä työpaikkoja ja pitäisi käydä paikoissa juoksemassa kysymässä bussirahalla, mitä ei ole. Elämäkin paranisi kuin taialla, jos en vain tupakoisi. Näillä neuvoilla pärjääkin pitkälle. Kyllä, pyörittelen silmiäni.
Ajatukseni ovat päässeet edes jonkin verran mukaan työnhakuun, mutta haaveileminen yksityis firmasta, jossa ihmiset palkkaa pieniin tehtäviin ja laajoihin töihin voi olla hieman kaukaa haettu.

Mietteitä kahvin äärellä

Se tunne, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja kaikki tuntuu vähän kuin ensimmäistä kertaa vuoristoradassa, vain silmät sidottuna, eikä ole mitään mahdollisuutta varautua käännöksiin tai alamäkiin. Kun ei tiedä kuinka pitkään voi hetkeksi hengähtää ylämäessä, ennen kuin tulee vapaa pudotus.
Se syylisyys, kun mikään normi arki ei tunnu kiinostavalta ja mielummin heittelehtisi ilmassa kuin lippu tangossa, ilman tietynlaista päämäärää, vaikka kuinka tyhjältä elämä tuntuu sillon. Ehkä ainoa mikä pitää itseä kiinni lipputangossa on tieto, että olen olemassa.
Olin kauan ’epäkunnossa’. Pidin tosin mielessäni tälläistä merkkiä jo kauan, ennen kuin sellainen kirjoitettiin papereihin. Se oli sellasta hetken helpotusta, kun sai ’syyn’ olla huono olo ja hukassa ja paljon rikki. Aikaa, jolloin ihmiset lakkasivat odottamasta minulta mitään muuta, kuin itseni hengissä pitämistä.
Nyt olen ihminen, johon ei todella uskota, mutta halutaan antaa kuvaa, että pystyn,jos vain yritän. Kun ihmiset odottavat, että luovutan, jos asiat ei suju kuin muilla.Olen taakka, josta ei viitsisi vaivautua, mutta ei voida jättää heittelehtimään. Jolle selitetään maat ja taivaat yrittämisestä, samalla kun mietitään, että ei tuon kannata edes yrittää.
Katselen ja kuuntelen muiden ihmisten arkea. Kun kaikki ystävät ovat päivät työssä ja väsyneitä ja kärttyisiä ja elävät pelkässä rutiinissa ilman onnellisuutta ja mietin heiden elämän sisältöä.Tälläiseksikö minun odotetaan tulevan? Tunnen itseni vapaaksi sieluksi, joka stressaantuu liiasta rutiinista. Joka ahdistuu, kun aikataulut ovat tarkkoja. En ole tainnut koskaan päästä kunnolla rutiinien kanssa yhteen.
Olin lapsi, joka ei koskaan voinut mennä tasan oikeaan aikaan kouluun. Joka ei pitänyt, että tarvitsi kiirehtiä, että ehti oikeaan aikaan. Lapsi, joka venytti aamuja viime tippaan ja tarvitsi silti nauttia koulumatkoista hitaasti ja haaveillen. Äitini sai turhautua moneen otteeseen, kun myöhästyin aina parista minuutista kymmeneen minuuttiin. En koskaan päässyt tavasta pois ja aina ajoittain, kymmenen minuuttia saattoi muuttua jopa puolesta tunnista pariin tuntiin.
Ei, ajassa pysyminen on aina ollut haaste minulle. Mieleni on mielenkiintoinen ajottain, monimutkainen ja hyvin hämmentävä jopa minulle. Ikuista taistelua järkeni ja tunteitteni välillä. Ikuista tasapainottelua pitää molemmat tyytyväisenä, että itse elämä tuntuu hyvältä. Lopputulos tuntuu kuitenkin aina olevan sama, en ole varma mitä tehdä itseni kanssa. Mikä olisi se juttu, mistä voisin olla hyvä ja ehkäpä nauttiakkin tarpeeksi, että voisin pysyä aikatauluissa ilman, että stressi tekee minut hyödyttämäksi?
Pidän hoitamisesta, kirjoittamisesta, taiteesta muutenkin ja silti myös rakentamisesta ja teknologiasta. Miten laajasta kiinostumisesta valitaan se oikea asia? Tuntuu, että pelkän kaiken tämän ajattelu vaatii niin paljon voimia, että en voi kun istua alas niin levottomana, etää ihoon sattuu ja näyttäen siten laiskalta, saamattomalta ja välinpitämättömältä.

Tämä tulee siis olemaan matka, missä mietin elämäni kulkua, päämäärän löytämistä ja ajatusten ylös kirjoittamisesta. Varautukaa sekaviin – ja turhauttavaan tekstiin, johon haluaa kommentoida:” Nyt turpa tukkoon ja ota itsestäsi niskasta kiinni hyvä ihminen!”