Oli hetkiä, jolloin tuntui kuin toivo palaisi ja tunsin itseni voivan paremmin kuin koskaan. Hetkiä, jolloin tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Toivo on kuitenkin niin helposti särkyvä esine sielussani. Toivo, jota uskoin hetkittäin olevan. Nyt kuitenkin mietin, onko sitä koskaan kuitenkaan ollutkaan? Saan eri vastauksen riippuen yritänkö ajatella sydämelläni vai logiikalla.
Tulevaisuuden suunnitelmat on jotain, jota moni iloitsee, että minulla on. Kuitenkin aina kertoessani suunnitelmista, ne eivät tunnu omilta. Tiedän haluavani niitä, mutta ne ovat enemmänkin kuiskailuja öissä eksän kanssa, kun uskalsin toivoa, että ehkä vielä joskus. Jotain, jota jouduin miettimään, mitä eniten haluaisin. Ne ovat jo pitkään tuntuneet puheelta vain, jota opetellaan ulkoa. Jotain, jota ihmiset toivoisivat kuulevan. Se ei ole aina se, mihin uskon, vaikka niitä eniten haluaisin.
Olen kerran elämmässäni ollut hyvin lähellä kuolemaa. Sain myöhemmin kuulla, että kyse on saattanut olla vain minuuteista. Olen saanut kuulla monta kertaa ihmisiltä, miten on hyvä, että selvisin. Miten he ovat helpottuneita, että olen vielä tässä. Pitkään, en itse tuntenut helpotusta. Joskus tunne oli neutraali sentään, mutta en pitkään aikaan tuntenut helpotusta asiasta. Aivan liian usein kaduin, että selvisin. Lähemmäs helpotusta pääsin eksän kanssa. Koska, jos olisin kuollut sinä yönä, en olisi koskaan tavannut häntä. Jos olisin kuollut, en kokisi kaikkea tätä. Huomaamattani palasin neutraaliin, kunnes en enää tiedä mitä mieltä olla.
Tunnen siitä syyllisyyttä, että edes ajatus kissoista ei muuta asiaa. Koska ilman minua, he ei eläisi näin hyvin kuin nyt. He ovat rakkaita tottakai, mutta syylisyys, että se ei ehkä riitä. En silti toivo kuolemaa. En halua tappaa itseäni. En koe halua siihen. En vain tiedä mitä ajatella selviytymisestä.
Joskus kun kaikki tuntuu olevan liikaa. Kun ihooni sattuu pääni takia. Kun tuntuu että on liian väsynyt mihinkään, eikä koe pystyvänsä jaksamaan enään. Niissä hetkissä haluan vain kävellä. Kävellä vähän lisää ja kadota. Kadota jonnekkin, mistä minua ei enää löydetä. Jossa en ole mitään enkä kukaan. Ei kuitenkaan lopullista kuolemaa. Vain jotain hetkellistä. Kunnes palaan taas elämääni.
En usko enää koskaan parantuvani. Tuntuu kuin jäisin tähän tilaan ikuisesti kuolemaani asti. Välillä hieman parempana, välillä huonompana. Silti, ei koskaan parantuneena. En muista enää, mikä on se, johon tähtään. En muista, minkä vuoksi jatkan taistelua. Päivät kuluvat kissojen elossa pitoon ja minun. Että kissoilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Vaihdellen itseni kanssa. Aivan liian usein tunnen taas itseni yhtä kireäksi, kuin puulauta, jota yritetään vääntää oikeaan asentoon, joka on katkeamassa hetkellä millä hyvänsä.
Lääkärin lausunnon mukaan, minulle olisi luvassa psykologin testit. Jos hyvin käy, niin jopa tämän vuoden aikana. Tuntemuksiani kuvaa hyvin sana ”vihdoin!”. Viimeiset olivat 2013. Niitä ei koskaan saatu loppuun, koska olin liian huonossa kunnossa. Haluan kaikille iloita siitä. Haluan hehkuttaa, miten vihdoinkin. Tunnen silti myös äärimmäistä pelkoa. Pelkoa siitä, että minulla on jotain, jota ei voi parantaa. Vaikka en itse usko parantumiseen, niin sen virallistaminen saisi minut silti shokkiin aluksi. Pelkoa, että ei ole mitään, mitä ei voisi parantaa. Mikä on taas yksi ristiriita elämääni. Koska pelkään jokaista vastausta, mitä siellä tulee ilmi.
Jos onkin jotain, mitä voi parantaa, niin onko minulla syytä olla tässä kunnossa? Mikä oikeus minulla on oleilla eläkkeellä, kun voisin tehdä enemmän. En tunne, että olen tehnyt tarpeeksi. Olen huono ihminen ja huono asiakas.
Pelkään myös parantuvani ja menevän kouluun ja työelämään vain todetakseen etten pysty. Etten kykene normaaliin elämään ja vedän kaiken paskaksi. Olen kyllä opiskellut. En koe kuitenkaan, että kovinkaan paljon. En ole ollut kunnolla työelämässä koskaan. Olen ollut sairas niin kauan kuin muistan. Ajattelleeni itsemurhaa, ennen kuin edes tiesin, mitä se tarkoittaa. Se pelottaa minua kamalasti. Kaikki pelottaa.