Pysähdys

Ehkä olen jälleen elämäni alussa, jossa koko maailmani pysähtyy ja joudun aloittamaan nollasta. En tiedä minkälaisen se tekee minusta tällä kertaa. En tiedä mihin tulen tästä päätymään.En tiedä monia asioita. En edes sitä, mitä minä oikein sitten tiedän.
Tällä hetkellä katselen sairaalan ikkunasta ulos. Melkein tunnen ja ehkä tiedän, että saisin hyvän tunnelman kirjoittamiseen. Tällä hetkellä kuitenkin valot ovat päällä ja ulkona liian pimeää nähdäkseen muuta kuin pieniä lampun valopalloja. Ehkä se kuvaa minun elämääni tällä hetkellä. Katsellen elämääni, johon ei näy, koska lamppu laittaa ikkunan heijastamaan. Voisin nousta ja sulkea valon. Todella nähdä sen, mutta jalkani ei liiku. Olen jähmettynyt paikoilleni sormieni kirjoittaessa turhaa tekstiä ja katselen ikkunasta maisemaa jota en näe, enkä pysty kunnolla kuvittelemaan. Vain kaukaiset hetkelliset ajatukset saavat minut olemaan tietoisia siitä.
Olen kadonnut. En pysty sanomaan eksyksissä ilman, että jokin minussa sanoo, ettei se ole näin. En voi edes sanoa, että maailma on nurin, että en tiedä mikä on oikea tai vasen, koska tällä hetkellä minun maailmassa suuntia ei olekkaan. En tiedä hetkeä, jolloin koko maailmani muuttui tähän niin pahasti.
En tiedä mitä se kertoo, että en sisäistä mitään. En tunnu ymmärtävän, missä olen tai miksi. En tunnu ymmärtävän, että en kuulu tähän. Että tämä ei ole normaali paikkani. Olen täällä ja tuntuu kuin olisin jo ollut pitkään. Tuntuu kuin en tietäisi mitään muuta. Silti tunnen pistoksen ikävää. Tunnen kaipausta kotiin. Kaipausta halauksen lämmöstä. Kaipausta koskettaa huulia ja kuiskauksista vaikka normaali äänikin kävisi. Niitä on vain hyvin vaikeaa tunnistaa. Tunnen vain pistoksen rinnassa ja mietin mitä se tarkoittaa. Tunnen halua itkeä, mutta tunnen turtumista. Enhän minä täällä kaikista paikoista voisi itkeä. Olen yksinäinen, niin kuin en ole hetkeen ollut. Tunnen jaloissani levottomuutta samalla sellaista rauhaa ja kaipaamaa pysähtynyttä hetkeä, mitä en myöskään ole hetkeen tuntenut.
Luin vanhoja tekstejäni ja ymmärrän nyt, etten koskaan tehnyt itselleni pysähdystä. En koskaan päätyny oikeaan aikaan meditoimaan ja etsimään itseäni. Juoksin vain täyttä päätä ja yritin unohtaa tiedostamattani. Sitten kun vihdoin päädyin meditoimaan oli liian myöhästä. Rauha ei ollut enään minun saavuttavamissa. Olin kaivanut kuoppani.
Ehkä en päädykkään miettimään tätä. Ehkä lakkaan odottamasta oranssipipon viestejä tai kysymystä käynnistä. Haluan sulkea silmäni ottamalla kameran ja lähtemällä kävelemään lumisessa ja kylmässä maisemassa. Itkeä ’salaa’ silmät päästäni ja jatkaa huomiseen.