Matkasin jälleen perheen luokse. Luvassa ilmeisesti paniikki kohtauksia. Muutama ainakin takana. En ole varma miksi en voi rentoutua. Ei kyse ole vain ikävästä oranssipipoon jo nyt. Tunnen kai itseni turvattomaksi. Miksi? Koska en pysty tukeutumaan lämpimiin halauksiin ja kuiskauksiin, että kaikki on hyvin? En selviä tällä hetkellä hyvin yksin selvästikkään.
Mihin itsenäisyyteni katosikaan? Pääni on täynnä katumuksia ja väsymystä. Silmänikin ovat väsyneet. Haluaisin luovuttaa ja mennä kotiin. Ketä yritän huijata tällä hetkellä? Kuka sanoo, että pystyn tähän tällä hetkellä. Ehken ole vain tarpeeksi hyvässä kunnossa. Olen jossain kaukana kaikesta ja haluan itkeä ja parkua.
On pelottavaa huomata kuinka kaukana tunnen itseni oikeasti olevan. Tuntuu kamalalta huomata kaikki negatiiviset ajatukset. Nyt tuntuu, kuin en olisi kehittynyt yhtään mistään. Kuin kaikki ’työ’ mitä olen tehnyt olisi aivan turhaa. Miksi ajattelin, ettö nyt on hyvä tulla tänne?
Ärsyttää minun negatiivisuus. Haluan olla vahva jälleen. Tietää pystyväni tähän. Ehkä ajattelen liikaa, että minun pitää selvitä yksin. Koska sitä minä tunnun odottavan. Vain muutama lohduttava sana oranssipipolta tekee ilmeisesti ihmeitä. Tunnen rauhoittuvani. Tietäväni, että turvaverkko on. Että kotiin voi aina palata. Ja nyt taas tunnen toivon.
Tuntuu oudolta pystymään luottamaan johon kuhun näin paljon. Pystyä luottamaan, että joku on siinä. Ilmeisesti tarvitsin muistutuksen, niin vieras käsite se tuntuu olevan, mutta aivan helvetin hyvä tunne. Selviän tästä kyllä, en yksin tällä kertaa, vaan oranssipipon tukena.
Nyt ei edes haittaa etten voi halata häntä sanoistaan, koska tiedän, että voin palata oikeasti, jos minun täytyy. Hän on siellä henkisenä tukenani kun teen matkaani tällä hetkellä täällä. Kasvatan itseäni myös itsenäisesti ja huomaan selviäväni tästäkin. Vain oranssipipon tukemana.