Kategoria: Yleinen

Oli hetkiä, jolloin tuntui kuin toivo palaisi ja tunsin itseni voivan paremmin kuin koskaan. Hetkiä, jolloin tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Toivo on kuitenkin niin helposti särkyvä esine sielussani. Toivo, jota uskoin hetkittäin olevan. Nyt kuitenkin mietin, onko sitä koskaan kuitenkaan ollutkaan? Saan eri vastauksen riippuen yritänkö ajatella sydämelläni vai logiikalla.

Tulevaisuuden suunnitelmat on jotain, jota moni iloitsee, että minulla on. Kuitenkin aina kertoessani suunnitelmista, ne eivät tunnu omilta. Tiedän haluavani niitä, mutta ne ovat enemmänkin kuiskailuja öissä eksän kanssa, kun uskalsin toivoa, että ehkä vielä joskus. Jotain, jota jouduin miettimään, mitä eniten haluaisin. Ne ovat jo pitkään tuntuneet puheelta vain, jota opetellaan ulkoa. Jotain, jota ihmiset toivoisivat kuulevan. Se ei ole aina se, mihin uskon, vaikka niitä eniten haluaisin.

Olen kerran elämmässäni ollut hyvin lähellä kuolemaa. Sain myöhemmin kuulla, että kyse on saattanut olla vain minuuteista. Olen saanut kuulla monta kertaa ihmisiltä, miten on hyvä, että selvisin. Miten he ovat helpottuneita, että olen vielä tässä. Pitkään, en itse tuntenut helpotusta. Joskus tunne oli neutraali sentään, mutta en pitkään aikaan tuntenut helpotusta asiasta. Aivan liian usein kaduin, että selvisin. Lähemmäs helpotusta pääsin eksän kanssa. Koska, jos olisin kuollut sinä yönä, en olisi koskaan tavannut häntä. Jos olisin kuollut, en kokisi kaikkea tätä. Huomaamattani palasin neutraaliin, kunnes en enää tiedä mitä mieltä olla.
Tunnen siitä syyllisyyttä, että edes ajatus kissoista ei muuta asiaa. Koska ilman minua, he ei eläisi näin hyvin kuin nyt. He ovat rakkaita tottakai, mutta syylisyys, että se ei ehkä riitä. En silti toivo kuolemaa. En halua tappaa itseäni. En koe halua siihen. En vain tiedä mitä ajatella selviytymisestä.

Joskus kun kaikki tuntuu olevan liikaa. Kun ihooni sattuu pääni takia. Kun tuntuu että on liian väsynyt mihinkään, eikä koe pystyvänsä jaksamaan enään. Niissä hetkissä haluan vain kävellä. Kävellä vähän lisää ja kadota. Kadota jonnekkin, mistä minua ei enää löydetä. Jossa en ole mitään enkä kukaan. Ei kuitenkaan lopullista kuolemaa. Vain jotain hetkellistä. Kunnes palaan taas elämääni.
En usko enää koskaan parantuvani. Tuntuu kuin jäisin tähän tilaan ikuisesti kuolemaani asti. Välillä hieman parempana, välillä huonompana. Silti, ei koskaan parantuneena. En muista enää, mikä on se, johon tähtään. En muista, minkä vuoksi jatkan taistelua. Päivät kuluvat kissojen elossa pitoon ja minun. Että kissoilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Vaihdellen itseni kanssa. Aivan liian usein tunnen taas itseni yhtä kireäksi, kuin puulauta, jota yritetään vääntää oikeaan asentoon, joka on katkeamassa hetkellä millä hyvänsä.

Lääkärin lausunnon mukaan, minulle olisi luvassa psykologin testit. Jos hyvin käy, niin jopa tämän vuoden aikana. Tuntemuksiani kuvaa hyvin sana ”vihdoin!”. Viimeiset olivat 2013. Niitä ei koskaan saatu loppuun, koska olin liian huonossa kunnossa. Haluan kaikille iloita siitä. Haluan hehkuttaa, miten vihdoinkin. Tunnen silti myös äärimmäistä pelkoa. Pelkoa siitä, että minulla on jotain, jota ei voi parantaa. Vaikka en itse usko parantumiseen, niin sen virallistaminen saisi minut silti shokkiin aluksi. Pelkoa, että ei ole mitään, mitä ei voisi parantaa. Mikä on taas yksi ristiriita elämääni. Koska pelkään jokaista vastausta, mitä siellä tulee ilmi.
Jos onkin jotain, mitä voi parantaa, niin onko minulla syytä olla tässä kunnossa? Mikä oikeus minulla on oleilla eläkkeellä, kun voisin tehdä enemmän. En tunne, että olen tehnyt tarpeeksi. Olen huono ihminen ja huono asiakas.
Pelkään myös parantuvani ja menevän kouluun ja työelämään vain todetakseen etten pysty. Etten kykene normaaliin elämään ja vedän kaiken paskaksi. Olen kyllä opiskellut. En koe kuitenkaan, että kovinkaan paljon. En ole ollut kunnolla työelämässä koskaan. Olen ollut sairas niin kauan kuin muistan. Ajattelleeni itsemurhaa, ennen kuin edes tiesin, mitä se tarkoittaa. Se pelottaa minua kamalasti. Kaikki pelottaa.

Puhelu ystäväni kanssa sai minut ajattelemaan epätodellista oloa pitkästä aikaa. Epätodellisuus on ollut kanssani 17 vuotiaasta asti. Se on ollut niin kauan, kuin tuntuisi kuin se olisi osa minua. Jopa silloin kun tiedostan jotenkin, että tämä on todellisuus. Se on siinä ja tuntuu kuin aina olisi ollukkin. Se pysyi minussa niin tiukassa, että en kyennyt edes huolestumaan tai laittamaan sitä murheideni listaan. Se vain oli ja ennen kuin huomasinkaan, en tiennyt miltä tuntui tuntea todellisuus.
Nyt mielessäni pyörii yksi kysymys, joka tuntuu niin absurdilta. Mikä on muuttunut? Onko tämä se todellisuus, jota olen kaivannut? Koska tosi asia on, että olen unohtanut epätodellisen olon olemassa olon. Tarkoittaako se, että en ole enää epätodellisen olon verhon peittämä? Yritän miettiä ja pohtia, mutta en tosiaan tiedä enää mikä todellisuus on. Ajattelen, että todellisuus olisi jotain tälläistä, mitä nyt tunnen. En edes tiedä milloin tämä muutos tuli.

Tiedän voivani paremmin kuin pitkään aikaan. Olisiko viimeisestä ajasta jopa viisi vai kuusi vuotta. Tosin silloinkin parempi olo oli vain psykoosin illuusio. Vaikka taisi olla hetki oranssi pipon kanssa jolloin psykoosi oli vähintään lievä. Sekin tuntuu hyvin oudolta ajatukselta. En sano, että olen tervehtynyt. Kaukana siitä. Minulla on vielä hyvin pitkä matka edessäni. Kuitenkin tämä antaa paljon toivoa ja mielestäni hyvin hyvä merkki edistymisestä.

2013 on minulle tuskainen vuoden luku. Papereihini kirjoitettiin silloin olleen viimeiset psykologin tutkimukset. Ne tosin jäivät kesken, koska olin liian huonossa kunnossa. Voi miten kaipasin lisää tutkimuksia ymmärtämään itseäni. Kaipaan vieläkin. On aikoja, jolloin en ajattele asiaa, vaikka niitä haluan. Haluan tietää muutakin kuin ”ei-elimilillenen psykoosi”. Haluan ymmärtää, miksi mieleni toimii näin. Siksi innostuin valtavasti, kun sen lisäksi lääkäri kirjoitti, että käynnistää psykologin tutkimukset. Vihdoin! Vaikkakin samalla pelkään, mitä tulen saamaan tietää, jos saan edes tietää mitään.

Oli mahtavaa kirjoittaa pitkästä aikaa. Inspiraatioita on alkanut tulemaan taas. Eli seuraavaan kertaan!

Kaikki tuntui ennen olevan niin paljon helpompaa. Vaikka en sano, että olin hyvässä kunnossa. Ei, en todellakaan. Jouduinhan sairaala osastollekkin. Tosin en viettänyt siellä kuin sen kaksi viikkoa. Ainakin sain siinä lääkkeet kuntoon ja vaikka en parantunut, niin ainakin oloni tasaantui.

Ehkä olen ollut liian kauan kirjoittamatta, koska tuntuu, kuin mikään mitä kirjoitan ei käy järkeen. Paljon on silti viime kerrasta tapahtunut. Liikaakin jos minulta kysytään. Oranssi pipo ja minä ei olla enää me. En myöskään usko, että koskaan voimme enää olla kavereita. Hän valehteli sen verran päin naamaani, että luottamus häneen on lähes kokonaan kadonnut. Hän ei ole osoittanut millään tavalla, että enää välittäisi minusta. Se ei ole hyvä perusta millekkään suhteelle. Hän myös korvasi minut toisella. En usko, että koskaan saan häneltä suoraa vastausta, että miksi? Oliko hän niin paljon parempi? Mikä minussa on niin pahasti vialla? Voi olla, että en edes haluaisi tietää tai kaipaa enää näitä vastauksia. Jonkin aikaa jopa tuntui, että olen päässyt hänestä jonkin verran jo yli.

Aika ja oma aika on saanut minut tajuamaan, miten kadotin itseni meidän entiseen suhteeseen. Tajunnut, miten emme sopineetkaan niin hyvin yhteen, kuin olin aina kuvitellut. Älä käsitä väärin. Hän on silti parasta, mitä tähän mennessä minun elämässäni on käynyt. En kadu yhteistä aikaamme. Silti, tiedän nyt, että voisi olla paremminkin. Voisi olla vielä jotain kauniimpaa, kestävämpää ja mahtavampaa. Kesti näin kauan ymmärtää se, koska en ole koskaan tiennyt paremmasta. En edes tiennyt, että on jotain niin hienoa, kuin minun ja oranssipipon suhde.

Olin juuri niitä, jotka vannoivat, ettei enää koskaan enää. En halunnut tai kaivannut suhdetta. Onhan se hienoa, että on joku siinä. Tukena ja auttamassa. Suhteessa on mahtavia juttuja, mutta en tuntenut, että ne ovat niiden huonojen asioiden arvioisia. En halua taas yrittää ja pettyä. Koin, että rakkaudella ei ollut minulle enää mitään annettavaa. Olen jo nähnyt ja kokenut tarpeeksi. Eikö se voisi jo riittää? ” Ei!”, Huusi elämä ja antoi minulle taas mahdollisuuden.

Tehdään yksi asia heti selväksi. En halunnut tai ollut edes valmis tähän uuteen mahdollisuuteen. Tapasimme aikalailla melkeinpä juuri eron jälkeen ensimmäisen kerran. Hän halusi kunnon monogomisen suhteen, itse kaipasin vain korkeintaan seksiä ja hellyyttä. Asia jäi siihen. Näimme silloin tällöin. Enimmäkseen juoden. Jolloin tahtoi aina hups keikkaa tapahtua jotain. Tapahtuikin. Hyvä että edes muistin mitään tapahtuneen. Välillä en muistanutkaan.

En saanut tunteita, ennen kuin olin valmis niihin. En valmis uuteen suhteeseen, mutta tunteisiin kyllä. Aikalailla puolivuotta siihen kului. Asiat eskaloitui. Pitkän mietinnän jälkeen suostuin olemaan fwb. Lisää tunteita.

Muistan sen hetken, kun makoilin yhtä tiettyä biisiä kuunnelen koko yön valvoen, miettien, vittu. Tuntui kuin olisin rakastumassa. Jos rehellisiä ollaan, niin taisi käydä jo. Vihaan koko ajatustakin. Eipä tunteileen kuitenkaan voi oikein mitään. Molemmat tiesivät missä mennään. Molemmat tiesivät, etten ole valmis. Sopimus oli, että jos vakavoituu liikaa, niin lopetetaan.

Minua naurattaa ajatus, että kaiken tuon jälkeen, harrastamme seksiä selvinpäin ekaa kertaa vasta. Seksi oli hyvää, mutta mikään ei valitettavasti ole niin helppoa. Se tyhjyys. Se ammottava tyhjyys henkisesti, mikä tulee sieluuni, rikkoo minut. Tiesin siitä, että tämä pitää lopettaa. Vietin jälleen kerran koko yön valvoen vain tämä ajatus mielessäni. Tämä ei toimi.

Nyt olemme kaksi erillistä ihmistä ja niin rikki. Niin rikki kun voi olla. Minä rikoin hänet. Rikoin itseni. Rikoin molemmat pieneksi sirpaleiksi. Enkä silti ole valmis. Elämän julmuus. Tuntuu kuin minut olisi pilattu lopun elämäkseni. Joka tapauksessa, kaikki on taas liikaa. Ainoa syy, miksi en ole jo sairaala osastolla, ovat kissat. Konstaapelit. Vedän päivät rutiinilla. Pitäen kissat ja itseni elossa. Olen silti taas itsetuhoinen ja ahdistunut kasa.

Tämä on ehkä enemmän keino purkaa kaikkea ja vähän edes avautua tästä ahdistus kasasta. Pikkuruinen osa on sitä, että haluaisin taas kirjoittaa pitkästä aikaa, mutta enimmäkseen, että jonnekkin tarvitsee saada nämä ajatukset, tunteet.

Kaiken tämän stressin ja negatiivisuuden keskellä löysin hetken, jolloin oranssipipo tuijotti juuri oikealla tavalla ja hetken aikaa tuntui hyvin lämpimältä. En saanut hetken mennessä sanottua kuin:” Tuntuu kuin tykästyin suhun uudestaan.”. Vaikka ei tunnu, että se selittää sitä tunnetta, mitä tunsin. Ei ainakaan oikein. Ehkä näin hänet taas uudella, mutta vanhalla tavalla kuin ennenkin. Ilman sitä negatiivisuuden värjäämiä laseja.
Sitten se menikin siihen, että kutsuin hänet hetkeksi luokseni ja se tuntui auttavan minua. Hetken ajan, ei tuntunut, että hengittäminen on työtä. Hetken ajan juttelimme, tuijottelimme toisiamme ja puristimme finnejä. Hetken ajan se tuntui kevyeeltä ja helpolta. Juuri niin kuin se on tuntunut jo pitkään aikaan. Ennen kuin olot alkoivat ottaamaan valtaa enemmän. Maailma kirkastui silmieni edessä.

Tämä vain saa minut ymmärtämään miten huono olo voittaa joka kerta nykyään. Minulla harvemmin on ollut hetkiä, jolloin vaan olen ja hengitän niin kevyesti, etten edes huomaa sitä, mutta tämän hetken pidän niin pitkään kun voin. Kuuntelen sellasita musiikkia, että voin leijua tässä olossa, edes tämän päivän. Edes tämän pienen hetken.
Taidan jo tuntea hengitykseni raskaantuvan, mutta ei se mitään. Hetki oli kaunis hengähdys, jonka toivottavasti muistan seuraavalla kerralla, kun tuntuu, että tämä kaikki on toivotonta. Toivottavasti muistan tarpeeksi usein, että tämä on tunne johon tähtään. Tämä on se joka saa minut elämään seuraavaan päivään.

On ollut nykyään vähän epäselvää, miksi pitää jaksaa? Miksi jatkankaan tätä päivä päivältä? Nyt aion pitää pääni ja jaksaa päivä kerrallaan. Tehdä tavotteita. Tai noh ainakin selvitä, kunnes saan lääkityksen kuntoon. Ehkä nyt en keskity siihen, mitä kaikkea pitäisi saada aikaan. Mitä kaikkea pitäisi saada kuntoon. Keskityn nyt vain siihen et tämä on tilanne ja hengitä. Hengitä sitten vähän lisääkin, kunnes tunnet hetken helpotuksen. Sen pienen hetken, ettet ehkä räjähdäkkään. Jaksaa vaan, kunnes valo loistaa niin, että silmiä häikäisee.

Vappu lähtee käyntiin odotuksen tuntemuksella. Odotan mitä päivä tuo tullessaa, koska eilen päätin, että tänään on hyvä päivä ja odotusta kaikesta herkuista ja syötävästä, jota olemme tätä päivää ajattelen tehneet ja hommanneet. Jatkuen silti kuin mikä tahansa päivä nykyään. Vesiputous on se, mitä nyt tunnen kuvaavaan olojani parhaiten. Silti se on paljon muutakin. Alkaen ylhäältä ja loppuen alhaalla. Se ikuinen pudotus päivä päivältä väsyttää olemustani.
Päiväni alkaa yleensä sillä, että olen väsynyt, mutta valmis uuteen päivään. Juon rauhassa kahviani pääni ollessaan tyhjääkin tyhjempi. Hetken kaikki vain on. Ei murehtimista, takautumia tai stressaamista suruissaan. Vain harvoin ajatukset saavat minut, ennen kuin olen kunnolla herännyt. Sitten se alkaa. Epätoivo, toivottomuus, henkinen väsymys ja ehkäpä jopa itku. En ole aina edes varma miten kuvailla olojani tai mistä ne tulevat.

Ihmiseksi, joka nykyään yrittää paeta hengensä edestä kaikkia tuntemuksiaan, tunnen aika paljon päivän aikana. Olen myös huomannut, miten paljon painon nousu on vaikuttanut ja vaikuttaa elämääni. Ehkä, jos saisin painon hallintaani, jopa polvi voisi paremmin. Mutta mistään en voi tällä hetkellä olla varma. Painoni on myös vaikuttanut jo huonoon itsetuntooni. Vaikkakin en usko et se on syy miksi se nyt on niin huono. Kaikki liittyy masennukseeni ja psykoosisssa käydyistä hetkistä.

Oranssi pipo on päättänyt uskoa, että me selviämme. Itse en jaksa uskoa niin pikälle. Olen hengisesti väsynyt yrittäämään, mutta toinen vaihto ehto olisi kuolla, johon en usko myöskään. Kaipa hän on oikeassa, että tavalla tai toisella me selviämme vielä, koska muuta mahdollisuutta ei ole kuin elää tai kuolla. Enkä usko, että tahdon kuolla tällä hetkellä kaikesta huolimatta.

Liian usein unohdan, mistä olen jo tullut. Kaikki kokemani ja selviytymiseni saa oranssi piponkin sanomaan minulle:” Olet vahvempi kuin luuletkaan”. Ehkä näin, koska tällä hetkellä en tunne itseäni vahvaksi. Mutta kun ajattelen, minkälaisessa kunnossa olen ollut, niin kaipa huomaan jonkinlaista parannusta. Minun täytyy vaan lakata pakenemasta olojani ja oikeasti taas kohdata ne. Tämä juoksuni vain pahentaa asioita eikä auta ketään. En pääse etenemään, jos vain etsin ja haen helpoimpia keinoja. En voi mennä, missä aita on matalin, koska sellaista kohtaa ei taida olla. Kaivan kuoppaa aidan alta, vain huomatakseni, ettei aita koskaan lopu ja joudun kuopan vangiksi.

Tällä siis mennään. Jatkan elämistä ja toivottavasti pian jaksan vielä paremmin yrittää. Siihen asti jatkan päivä kerrallaan.

Näissä hetkissä tuntuu kuin en jaksaisi mitään tai ketään. Tuntuu kuin en vain osaisi olla edes suhteessa oranssi pipon kanssa. Näissä hetkissä tulee epäilys että onko hyvä pysyä suhteessa. Taas typerä ja mitätön asia, josta vaan kehittyy suuri asia. Silti tiedän, että olen hyvin huonossa kunnossa ja en välttämättä siksi niin sovi suhteeseen. Näissä hetkissä uskallan tunnustaa asian. Ainakin näissä hetkissä tuntuu kuin se olisi tunnustus.
Mutta sitten on se ongelma, etten osaa olla ilman oranssi pipoa. Mikä sekin pelottaa minua suunnattomasti. Miten voi tukeutua ihmiseen niin paljon? Miten elää itsensä kanssa tukeutuen ihmiseen niin paljon?

Taidan pelätä parantumista enemmän kuin mitään muuta elämäni aikana. Mitä jos en siltikään pysty niihin asioihin mitä minulta odotetaan? Jos en vain kuulu tähän yhteiskuntaan. Entäs sitten jos pystynkin kaikkeen tähän? Miten sitten käy oranssipipon ja minun kanssani? Joutuisin huomaamaan hänen vain jumittavan paikallaan ja minun elävän elämääni. Jos jätänkin hänet vahingossa jälkeeni. En uskalla edes ajatella miten meiden sitten kävis.

Minulla on tällä hetkellä paljon huolia, jotka kasvavat pääni sisällä valtavaksi. On tosin mukava huomata, että kerrankin raha ei ole sellainen asia. Ainakaan se ei ole suurin murheeni eikä murheeni koko ajan. Silti hetkittäin huomaan vajoavani epätoivoon. On enemmän hetkiä, kun melkeinpä haaveilen siitä, kuinka joksus sain upotettuani, edes hetken ajan, kaikki viiltelyyn. Tiedän miltä se tuntuisi, kun pitkästä aikaa vetäisi ihan pienen jäljen itseeni. Se ei muuttuisi ainakaan heti siksi, että haluan tuhota itseni, vaan se tunne kun koko keho tärisee adrenaliinista ja kun tunnet kuinka lihaksesi rentoutuvat. Tämä vapauttava tunne on, kun viimeksi viiltelin niin pitkästä aikaa. Se saa kaipauksen minussa, mutta tiedän, että minun pitää olla vahva. Tosin myös se tunne, minkä joskus sain huumeista on ollut mielessäni. Se tunne, mikä kummittelee minua unessanikin. Se tunne kun täriset ja tiedät, että se helpottuu kun vain saan vetää tätä suoneeni. Se tunne, kun koko kehosi huokaa helpotuksesta.

Nämä ovat ehkä asioita, mitä minun pitäisi jutella enemmän terapeuttini kanssa ja oranssi pipon kanssa. Se ei silti todista kuin sitä, että olen väsynyt. Hyvin väsynyt tai huonomassa kunnossa. Ehkä molempia. Se ei ole ratkaisu tosin. Ei koskaan ole ollut. EIkä tule olemaan. En suostu menemään siihen paskaan uudestaan. Kokemaan sen ja menettämään oranssi pipoa kaiken tämän vuoksi. En vain suostu.

Sanani ovat hieman hukassa. Kadonnut jokaiseen merkitsemättömiin päiviin. Tuntuu kuin kulkisin unissani jokaista päviää eteenpäin. Todellisuus ei ole ystäväni tällä hetkellä vaan tämä sumuinen epätodellisuus kulkee vieressäni silittäen kehoani ja mieltäni. Se saa maailman näytämään sumuisemmalta. Se vie terävyyden kaikesta. Sitä elämäni on tällä hetkellä.
Olemme myös oranssipipon kanssa etsineet kolmatta vuoteeseen. Tuloksetta. Koko etsiminen tuntuu raskaalta, raastavalta ja väsyttävältä. Saimme jopa yhdet treffit jossa itse olimme mollemmat valmiita menemään seuraavaan vaiheeseen, mutta jouduimme huomaamaan, että mahdollinen kolmas ei ollutkaan meiden kanssa samalla aaltopituudella. Jotain vipaa hän etsi, jota ei löytänyt meistä. En itsekkään tuntenut sen ihmeempää, mutta olin silti valmis jatkamaan vuoteeseen asti. En pysty edes sanomaan että hän olisi ollut mitenkään minun tyyppinen. En huomannut edes söpöyttä josta oranssipipo puhui. Ehkä olin vain huumaantunut siitä, että joku edes tuli katsomaan keitäs me olemme. Siitä tunteesta, että ehkä tämä onnistuukin tämän kanssa.En miettinyt sen enempää onko kemiaa, jota me alunperin halusimme saada tietää ekoilla treffeillä käydessä.
Joskus pelkään, että koko kolmen kimppa menee ihan päin puuta. Joko minä, oranssipipo tai kolmas toteaa, että ei tämä toimikkaan kun ollaan jo vuoteessa. Joskus erityisesti pelkään, että minun kuvitelmat ei todellaakaan vastaa todellisuutta ja mustasukkaisuus iskee päin kasvojani kun olemme jo hommissa. Ehkä pelkoni on vain turhaa, mutta tämä kaikki stressaa minua samalla kun stressaan kolmannen etsimistä. Kaikki viestittely, vastauksien odottelu ja tapaamisen jännittäminen on rankkaa.
Muutakin elämässäni on kuitenkin. Olen löytänyt psykoterapeutin. En yhtään tiedä onko oikeasti hän se oikea, mutta olen vain sanonut että hän se on. Pystyn kuitenkin kuvittelemaan työskentelyä hänen kanssaan. En tiedä onko se kaikki kaikessa. En tiedä riittääkö se. Hän on kuitenkin ainoa, joka on suostunut tutustumis käynnille.Hän on se toivon kipinä, että pääsisin avun hoitoon. Hän antaa minulle toivoa että joku päivä olen parempi. En vain tiedä, mitä tunsin tutustumisessa ollessa. Oliko vipat oikeat vai ei. En osaa sanoa. Haluan antaa aikaa tälle kaikelle, mutta tuntuu että pian sitäkään ei ole. En vain tiedä mitä tehdä.
Siitä pästäänkin seuraavaan aiheeseen. Minun päätöksenteko on aivan nollasssa tällä hetkellä. Oli sitten kyse ruuasta tai tekemisessä. En osaa millään päättää mitä söisimme. En osaa päättää menisinkö vessaan vai tupakille. En osaa päättä mennäkkö kävelylle vai ei. Suurimmaksi osaksi voin aina mennä vaikka tupakille samaan aikaan oranssipipon kanssa niin ei koskaan tarvitse miettiä milloin menisi. Ruuan joudun silti aina valitsemaan. Oranssipipo ei koskaan suostu auttamaan minua vaikeissa valinnoissa vaan käskee minua aina valitsemaan. Toivoisin joskus vaan auttavan käden tässä suhteessa. Oikeastaan tuntuu kuin haluaisin vain jonkun päättämään nämä asiat minun puolesta. Ymmärrän kyllä tosin, miksi hän jättää päätökset minulle itselleen. En vain ehkä vielä osaa arvostaa sitä niin kuin minun pitäisi.
Myös lähteminen paikkoihin on vaikeaa. Jos minulla ei olisi oranssipipoa niin varmaan kököttäisin nälissäni vain kotona tekemättä mitään. Kaiki kaupassa käyntiä myöten ja kavereille meno ahistaa. Miten paljon tunnunkaan tarvitsevan oranssipipoa. Lähes päivittäin mietin miten hän jaksaa olla tälläisen kanssa. Miten hän jaksaa olla se joka joutuu potkimaan minut pihalle tai vain antamaan vaihtoehdoksi jäämisen, jolloin lähteminen on helpompaa.
En ole selvästikkään kovin hyvässä kunnossa, mutta parempaan päin aina mennään. Päivä kerrallaan ja niin.

Tekstit saattavat alkaa olemaan tekstien pätkiä. Jokainen erillainen olo sillä hetkellä vie minua. En halua erotella niitä tuon enempää, vaan ne saavat kaikki mahdollisuuden tulla näkyväksi kaikki. Varoitus. Saattaa olla siis sekavaa.

Vihdoin olen päässyt siihen pisteeseen, että voin antaa anteeksi tekijälle. Se tuntuu itsestä hyvin vapautttavalta. Se tuo jonkinlaista vapautta itselleni.

Olot, etten voi luottaa ajatuksiini, ovat vähentyneet.
Luotan kai enemmän itseeni. ehkä. kyllä.
asioiden käsittelu on perseestä. Kaikki se kärsivällisyys mitä siihen vaaditaan. Minulla on vaikeuksia kirjoittaa ylös lauseita kunnolla, koska kärsivällisyyteni on niin huono, saati että jaksaisin odottaa ajan kulumistta.

En ole kärsivällisyyden ystävä. Kaikki se kärsivällisyys itseäni kohtaan jota vaaditaan on tuskaa. Tiedän miten pääsisin yli. Osaan sen ulkoa ja silmät kiinni, mutta silti pitäisi antaa tunnetasonkin käsitellä asiat omalla painollaan. Antaa tunteiden tulla ja ajan kulua, kunnes olen valmis.
Minun pitäisi olla armollinen itselleni eniten kaikista ihmisistä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Minun pitää hyväksyä heikkouteni ja elää niiden kanssa. Ehkä se on minun haluni paeta tilannetta. Minun tapani ei hyväksyä asiaa. Joten taidan päästää irti hieman otteista. Ehkä minun tapani puhua kolmannessa persoonassa ei ole hyvä. Se kertoo enemmän kuin haluaisin. Siinä minun yksikköni taas löytyi.
Minun pitää löytää itseni taas. Ja on hyvä aloittaa sillä, etten ole kolmas persoona mielessäni.

Tuntuu kuin olisin eläytynyt uudestaan. Voima varani palaavat pikkuhiljaa ja pystyn jo ajoittain tuntemaan sen voimakkaan ihmisen sisällä jonka tiedän olevan minussa. Olen antanut jo anteeksi tekijälle teostaan ja se on laittanut taakan harteiltani Antanut tietynlaista vapauden tunnetta, jota olen kaivannut elämääni.

Vapaus kestää vain sen hetken kuin siihen uskoo. Voinko sanovani olevani täysin vapaa? En usko niin. En täysin. Kuinka moni voi sanoa olevansa täysin vapaa? Kuinka ihmiset määrittävät vapautensa?

Minulla ei ole muuta nyt kuin kirjoitus. Olen edelleen levoton ja se tuntuu tekevän minusta päättömän kanan. Haluan saada tämän kaiken energian johonkin, koska jalkojani särkee. Haluan tämän helpottavan. Meditoiminen ei auta. Helpottaa vain hetkeksi, mutta ei koskaan kokonaan.
Tuntuu, kuin yrittäisi juosta pois kehostaan. Niinpä kirjoittelen taas ei mistään aiheesta, kunnes tunnen itseni jälleen minuksi.

Tunnen itseni välillä taas voimaisaksi. Tiedän niillä hetkillä, että selviän. Tai tulen ainakin selviämään. Joskus tuntuu etten jaksaisi. En millään haluaisi yrittää. Nämä saattavat välillä sulautua toisiinsa, kunnes tunnen ajelehtivani, enkä ole varma menenkö vain mukana vai olenko sillä hetkellä selviämässä.

Rakastan oranssipipoa. Todella paljon. En silti pidä ajatuksesta, että hän on ainoa asia, mikä on estänyt minua tekemästä mitään itselleni. Mikä on saanut minut olemaan varma, etten halua kuolla. Älkää käsittäkö väärin, olen helkkarin iloinen saadessaan sellaisen ihmisen joka saa minut saamaan haluamaan selviytyä ja elämään vielä, mutta se taakka, kun on jollekkulle sellainen. Pelkään, että se olisi liikaa oranssipipolle joku kerta.

Odotan paljon nukkumista, koska silloin on ainoa aika kun voin olla epätietoinen levottomuudesta.

Tänään kuullin ystäväni yrittäneen jotain eilen. Sain sysäyksen itseeni. Ja huoleni kasvavat. Osaanko olla vain kivun kanssa? En usko. Jos ei muuten, niin opettelen olemaan ilman kipua välillä.
Mitä elämääni siis kuuluu, näin pitkän ajan jälkeen? Olen saanut hyvää psykoosi lääkettä, joka on auttanut minua jaksamaan. Nyt olen myös saanut masennus lääkettä ja nyt vain odottelemme, että milloin se alkaa toimimaan. Olen ollut niinkin toimintakyvytön, että vietän vain aikaa sänkyssä loikoillen tekemättä oikein mitään muuta kuin dataillen. Olen sentään päässyt kauppaan silloin kun on pitänyt mennä. Ja olen saanut aikaseksi välillä käydä tapaamaassa ystäviäkin.
Nyt minulla ei taida olla mitään syvällesimpiä mietteitä. Enemmänkin maailma tuntuu vieläkin jonkin verran kaukaiselta ja hieman epätodelliselta. Kuin en ihan kuuluisi siihen. Ehkä tämä masennus lääke tulee nyt auttamaan siihen.

Sain kuulla muutama päivä sitten mummoni kuolemasta. En tiennyt aluksi miten suhtautua asiaan. Kuolemaa ihmistä kohtaan, jota ei ole monia vuosia nähnyt. Jota minun kyllä piti mennä tapaamaan viime vuonna, mutta peruutin sen pelkoni takia. Pelkäsin kohdata tätä vieraalta tuntuvaa ihmistä ja siihen se sitten jäikin. Vasta seuraavana päivänä tajusin, että hän on todella kuollut. Silloin se iski minuun todella, mutta vasta sitä seuraavana päivänä tunsin syvää surua. En ehkä vieläkään ole varma, miten suhtautua, mutta nyt tiedän ainakin tuntevani surua asiasta.

Matkasin jälleen perheen luokse. Luvassa ilmeisesti paniikki kohtauksia. Muutama ainakin takana. En ole varma miksi en voi rentoutua. Ei kyse ole vain ikävästä oranssipipoon jo nyt. Tunnen kai itseni turvattomaksi. Miksi? Koska en pysty tukeutumaan lämpimiin halauksiin ja kuiskauksiin, että kaikki on hyvin? En selviä tällä hetkellä hyvin yksin selvästikkään.

Mihin itsenäisyyteni katosikaan? Pääni on täynnä katumuksia ja väsymystä. Silmänikin ovat väsyneet. Haluaisin luovuttaa ja mennä kotiin. Ketä yritän huijata tällä hetkellä? Kuka sanoo, että pystyn tähän tällä hetkellä. Ehken ole vain tarpeeksi hyvässä kunnossa. Olen jossain kaukana kaikesta ja haluan itkeä ja parkua.

On pelottavaa huomata kuinka kaukana tunnen itseni oikeasti olevan. Tuntuu kamalalta huomata kaikki negatiiviset ajatukset. Nyt tuntuu, kuin en olisi kehittynyt yhtään mistään. Kuin kaikki ’työ’ mitä olen tehnyt olisi aivan turhaa. Miksi ajattelin, ettö nyt on hyvä tulla tänne?

Ärsyttää minun negatiivisuus. Haluan olla vahva jälleen. Tietää pystyväni tähän. Ehkä ajattelen liikaa, että minun pitää selvitä yksin. Koska sitä minä tunnun odottavan. Vain muutama lohduttava sana oranssipipolta tekee ilmeisesti ihmeitä. Tunnen rauhoittuvani. Tietäväni, että turvaverkko on. Että kotiin voi aina palata. Ja nyt taas tunnen toivon.

Tuntuu oudolta pystymään luottamaan johon kuhun näin paljon. Pystyä luottamaan, että joku on siinä. Ilmeisesti tarvitsin muistutuksen, niin vieras käsite se tuntuu olevan, mutta aivan helvetin hyvä tunne. Selviän tästä kyllä, en yksin tällä kertaa, vaan oranssipipon tukena.

Nyt ei edes haittaa etten voi halata häntä sanoistaan, koska tiedän, että voin palata oikeasti, jos minun täytyy. Hän on siellä henkisenä tukenani kun teen matkaani tällä hetkellä täällä. Kasvatan itseäni myös itsenäisesti ja huomaan selviäväni tästäkin. Vain oranssipipon tukemana.

Minusta tuntuu kuin minulla olisi yllättävän vähän kirjoitettavaa, silti olen kirjoittanut enemmän viikon aikana, mitä jonkin aikaa sitten muutamissa kuukausissa. Onko se tämä epä ajan puute? Onko minun elämässäni niin vähän, että jää enemmän aikaa kirjoittaa? Ehkä se on juuri sitä ja vähemmän stressiä. Myös keskittyminen enemmän olennaiseen ja vähäiset harha ajatukset vaikuttavat huomattavasti.

Olen jälleen menossa perheen luokse käymään. Sitten käyn myös oranssipon kanssa hänen vanhempiensa luona. Miksi se tuntuu stressaavan vähemmän, kuin perheen luokse meneminen? Miksi ’kysyn’ asiaa, mihin tiedän vastaukse?
En saa siltikään tekstistäni sulavaa. Se vain tuntuu tökkäävän ja huomaan kesken kaiken kirjoittavani turhuuksia. Täyttä paskaa toisin sanoen. En halua kirjoittaa kuulumisiani, kuin puhuisin tuttavalle. Tahdon tunteeni ja kokemukseni ilmi kirjoituksessani. Tahdon oppia itseltäni samalla jotain uutta.

Aloitetaan vaikka ahdistuksesta. Se joka kolkuttaa joka paikassa. En tunne itseäni rennoksi melkein ollenkaan. En edes nukkuessani. Tänään tunnen itseni enemmän levänneeksi pitkästä aikaa, mutta muuten nukkuminen on tuntunut turhauttavalta. Kuin en olisi kunnolla nukkunut. Vaikka yhteensä olisinkin 10 tuntia.
Tunnen ahdistuksen joka kerta kun astun bussiin. Pelkään käyttäytyväni oudosti. Pelkään puhuvani ääneen. Pelkään olevani oudosti tai hengittäväni oudosti tai käyttäytyväni oudosti. Tuntuu, kuin en voisi olla ihminen muiden joukossa. Minusta on pakko huomata jotain outoa. Eikös näin? Todellisuudessa ei, mutta se ei estä minun ajatukseni kulkuja.
Usein kuuntelen kuulokkeilla musiikkia, mutta joskus olot palaavat. Kuulen varmasti miten tuo puhuu minusta, miten tuo uhkaa kaikkia bussissa. Tuo varmasti kantaa pommeja. Silloin otan kuulokkeet pois ja hengitän. Kuuntelen mitä ympärilläni todella tapahtuu. Sitten kaikki melu ja hälinä ja kaikki käy raskaaksi. En jaksaisikaan kuunnella kaikkia äkkinäisiä ääniä tai turhia höpinöitä.
Tunnen sen kaupassa. Niin paljon hälskettä ja hälinää. Kaikki väsyneet kasvot ympärilläni. Valtion ihmisiä, jotka elävät puolta elämää. Jotka kantavat aukkoa sydämellään. Näin minusta tuntuu. Kaikki kiiruhtavat ei mihinkään. Jotkut käyttävät kaiken aikansa olevansa tip top niin ulkonäkönsä kuin asuntonsakin. En ymmärrä.
Erityisesti odottaminen on vaikeaa. En voi rentoutua. Stressaannun ja lääkkeeiden levottomuus tuntuu. Se tuntuu aina ikuisuudelta. En todella keskity ympärilleni, mutta samalla tuntuu, että kuulen ja näen liikaa. Luulen, että sietokykyni ihmisilmoilla oloon on hyvin hyvin vähäinen. En tahdo pystyä itseksenikään nauttia hetkestä saatikaan sitten rasitteiden keskellä.
Olen tosin ymmärtänyt, ettei kaikki levottomuus tule vain lääkkeistä. Se lisää sitä huomattavasti, mutta nyt kun puolitan sen ja otan kaksi kertaa päivässä, niin se on helpompaa. Ensimmäinen tunti on levottomin, mutta sitten pystyn hieman vain olemaan, jos muistan itse rauhoittua.

En ihan ole vielä tässä maailmassa. Tiedän sen. Minun tuntemukseni ovat vielä hieman hukassa ja on vaikeaa tunnistaa asioita, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Tänäänkin sain ’oloja’, mutta tunnistin lopulta mistä ne tulivat ja kun ’käsittelin’ asian järjellä päässäni niin ’olot’ helpottuivat.
Pieniä askeleita. Niillä nyt yritän mennä. Jos tästä taas yrittäisin jaloilleni päästä. Hengittämistä ja ei kaikesta stressausta. Yliherkkyyttä tai ei, mutta jumalauta nyt opin kunnolla päästämään irti. Vielä joskus ainakin.

Tekstit saattavat alkaa olemaan tekstien pätkiä. Jokainen erillainen olo sillä hetkellä vie minua. En halua erotella niitä tuon enempää, vaan ne saavat kaikki mahdollisuuden tulla näkyväksi kaikki. Varoitus. Saattaa olla siis sekavaa.

Minulla ei ole muuta nyt kuin kirjoitus. Olen edelleen levoton ja se tuntuu tekevän minusta päättömän kanan. Haluan saada tämän kaiken energian johonkin, koska jalkojani särkee. Haluan tämän helpottavan. Meditoiminen ei auta. Helpottaa vain hetkeksi, mutta ei koskaan kokonaan.
Tuntuu, kuin yrittäisi juosta pois kehostaan. Niinpä kirjoittelen taas ei mistään aiheesta, kunnes tunnen itseni jälleen minuksi.

En ole kärsivällisyyden ystävä. Kaikki se kärsivällisyys itseäni kohtaan jota vaaditaan on tuskaa. Tiedän miten pääsisin yli. Osaan sen ulkoa ja silmät kiinni, mutta silti pitäisi antaa tunnetasonkin käsitellä asiat omalla painollaan. Antaa tunteiden tulla ja ajan kulua, kunnes olen valmis.
Minun pitäisi olla armollinen itselleni eniten kaikista ihmisistä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Minun pitää hyväksyä heikkouteni ja elää niiden kanssa. Ehkä se on minun haluni paeta tilannetta. Minun tapani ei hyväksyä asiaa. Joten taidan päästää irti hieman otteista. Ehkä minun tapani puhua kolmannessa persoonassa ei ole hyvä. Se kertoo enemmän kuin haluaisin. Siinä minun yksikköni taas löytyi.
Minun pitää löytää itseni taas. Ja on hyvä aloittaa sillä, etten ole kolmas persoona mielessäni.

Tunnen itseni välillä taas voimaisaksi. Tiedän niillä hetkillä, että selviän. Tai tulen ainakin selviämään. Joskus tuntuu etten jaksaisi. En millään haluaisi yrittää. Nämä saattavat välillä sulautua toisiinsa, kunnes tunnen ajelehtivani, enkä ole varma menenkö vain mukana vai olenko sillä hetkellä selviämässä.

Rakastan oranssipipoa. Todella paljon. En silti pidä ajatuksesta, että hän on ainoa asia, mikä on estänyt minua tekemästä mitään itselleni. Mikä on saanut minut olemaan varma, etten halua kuolla. Älkää käsittäkö väärin, olen helkkarin iloinen saadessaan sellaisen ihmisen joka saa minut saamaan haluamaan selviytyä ja elämään vielä, mutta se taakka, kun on jollekkulle sellainen. Pelkään, että se olisi liikaa oranssipipolle joku kerta.

Odotan paljon nukkumista, koska silloin on ainoa aika kun voin olla epätietoinen levottomuudesta.

Tänään kuullin ystäväni yrittäneen jotain eilen. Sain sysäyksen itseeni. Ja huoleni kasvavat. Osaanko olla vain kivun kanssa? En usko. Jos ei muuten, niin opettelen olemaan ilman kipua välillä.

Kun todellisuus ja harha sulautuvat toisiinsa, miten voi tietää oikean ja väärän eroa? Miten tunnistaa mikä on totta?
Olen takiaisin kotona. Takaisin oranssipipon luona ja ’lapsien’. Koiran ja poika rottien kanssa. Mitä minun pitäisi tuntea? Tunnen takkuisuutta lääkkeistä. Kirjoittaminenkin on vaikeaa.

Mitä voisin nyt kertoa elämästini? Mieleni on levoton, kuin olisin liekkien tanssia. Läkkeet saavat minun jalkani liikkumaan. Minut liikkuumaan, koska levottomuus on muuten sietämätöntä. Myös keskittymiseni on heikkoa. Huomaan sen vaikuttavan kirjoittamiseen. Nyt on hetken taukoa. Istun lähes rauhallisena ja annan sormeni kirjoittaa. Oranssi pipo istuu tuolla jossain. Minä laitoin musiikkini joka saa sieluni kertomaan tarinoita. Mielentila jolloin on mukavinta kirjoitella.En vain löydä aihetta.
Huomasin vanhemman kirjoitukseni. Se saa päätyä mukaan, koska se on osa minua sillä hetkellä samalla tavalla kuin kevyempi osa on tällä hetkellä minua. Kun aloitin lääkkeet. Nyt pidän päivän taukoa. Jotta voin hengähtää. Jotta voin olla tuntematta itseäni adhd:ksi. Kirjaimeillisesti. Jos koskaan olen epäilly addd: tä niin en enään.
Olen hengäys. Olen tuulenvire. Näin minusta joskus tuntuu, että lähden tuulien mukana. Silti olen osa maata. Pysyn paikoillani ja mielelläni tuulien tuullessa minussa. ehkä olen kuin vesi. Virtaan vaarrallisena, silti pysyen juuri siinä. Olen leopardi, kun sille päälle satun vien koko käden.
Tuntuu ettei minun kirjoitukset ole ihan tästä maailmasta tällä hetkellä. Nämä ovat minun tuulenvireeni, tunteeni jotka vain vievät mukana ilman, että löytää päätä ja häntää. Olen silti muistanut pysähtyä päivän aikana muutamia kertoja. Meditaatio ja itseni löytäminen on avain sana tällä hetkellä.
Päädyin antamaan äidilleni jälleen anteeksi. Ymmärrän mistä hän tulee. Tiedän hänen menneisyyden. Tiedän, etten olisi kovinkaan parempi, jos olisin siinä iässä kaiken sen jälkeen saanut lapsia. Joten haluan vielä kerran sanoa sen.
Äiti, saat anteeksi.
En tiedä arvostaisiko hän jos sanoisin sen hänelle. Ehkä hän olisi vain, että mistä? Hämmästyisi ja kieltäisi kaiken. Väittäisi asioiden olemasssa olon jälleen kerran. Kertoisi miten hullu olen ja moittisi minua. Kuka tietää. En ole valmis sanomaan sitä hänelle itselleen kuitenkaan vielä. Kunhan pyörittelen sitä päässäni.

En antanut vielä anteeksi isälleni. Ehkä sen mitä hän teki minulle, mutta mitä hän teki siskolleni ja äidilleni. Haluan sanoa en ikinä, mutta ikuisuus on kaukainen asia. En halua käyttää sellaista sanaa. Ikinä. Tarkoittaa ikuisuutta.

Siskolleni annoin kauan sitten. Ei oikeastaan ollut mitään anteeksi annettavaa lopulta. Vain nuoruuden tyhmyyttä. Nuoruuden, jossa ollaan sekaisin. Hän katuu sitä. Tiedän sen. Annoin hänelle sen kauan sitten jo anteeksi. Luulen, että sen voin kertoaa hänelle itselleenkin.

Ystävilleni ja entiselle rakastajalle annnan anteeksi. Siinäkään ei ole anteeksi annettavaa. Jotkut eivät vain kestä. Eivät jaksa elää seuraavaan päivään. Minunhan se pitäisi ymmärtää miltä se tuntuu. Kun ei vain jaksa enää välittää mistään ja vain päättää sen.

Viimeisen henkilön teko ei ole anteeksi annettu. Olen koskettu väärin. Sentään hyväksyn jo että niin on tapahtunut. Että minut on häväisty väärin. Että joillakin on sellainen valta sellaisessa tilanteessa. Tunnen itseni vielä välillä likaiseksi. Välillä tuntuu, etten voi tulla puhtaaksi. Välillä tuntuu, ettei edes oranssipipo saisi koskea, mutta nyt ne tunteet oranssipipon kohdalla ovat enemmänkin kaikuja. Vain ihan hetkellisiä tunteita. Mutta sen miehen teko ei unohdu. Se tuhosi minut ja muutti minut ja nyt yritän laittaa itseni takaisin.
Se että teko on saattaanut muuttaa minut, on pahin, mitä olen joutunut hyväksymään. Että se kosketti minua niin paljon, että sillä olisi sellainen valta. Tunnen vihaa, jota en tiedä mihin laittaa. Olen eksyksissä. Luulen välillä, että oranssipipo on pelastukseni, mutta se on väärin. Vain minä voin pelastaa itseni. Muuten joudun enemmän hukkaan.

Juuri nyt oloni on kuitenkin tarpeeksi hyvä. Näin haluan jatkaa lopun iltaakin. Pitää vain muistaa et antaa asioiden tulla, ei pakottaa mitään tulemaan ja jäädä vellomaan.

Ehkä olen jälleen elämäni alussa, jossa koko maailmani pysähtyy ja joudun aloittamaan nollasta. En tiedä minkälaisen se tekee minusta tällä kertaa. En tiedä mihin tulen tästä päätymään.En tiedä monia asioita. En edes sitä, mitä minä oikein sitten tiedän.
Tällä hetkellä katselen sairaalan ikkunasta ulos. Melkein tunnen ja ehkä tiedän, että saisin hyvän tunnelman kirjoittamiseen. Tällä hetkellä kuitenkin valot ovat päällä ja ulkona liian pimeää nähdäkseen muuta kuin pieniä lampun valopalloja. Ehkä se kuvaa minun elämääni tällä hetkellä. Katsellen elämääni, johon ei näy, koska lamppu laittaa ikkunan heijastamaan. Voisin nousta ja sulkea valon. Todella nähdä sen, mutta jalkani ei liiku. Olen jähmettynyt paikoilleni sormieni kirjoittaessa turhaa tekstiä ja katselen ikkunasta maisemaa jota en näe, enkä pysty kunnolla kuvittelemaan. Vain kaukaiset hetkelliset ajatukset saavat minut olemaan tietoisia siitä.
Olen kadonnut. En pysty sanomaan eksyksissä ilman, että jokin minussa sanoo, ettei se ole näin. En voi edes sanoa, että maailma on nurin, että en tiedä mikä on oikea tai vasen, koska tällä hetkellä minun maailmassa suuntia ei olekkaan. En tiedä hetkeä, jolloin koko maailmani muuttui tähän niin pahasti.
En tiedä mitä se kertoo, että en sisäistä mitään. En tunnu ymmärtävän, missä olen tai miksi. En tunnu ymmärtävän, että en kuulu tähän. Että tämä ei ole normaali paikkani. Olen täällä ja tuntuu kuin olisin jo ollut pitkään. Tuntuu kuin en tietäisi mitään muuta. Silti tunnen pistoksen ikävää. Tunnen kaipausta kotiin. Kaipausta halauksen lämmöstä. Kaipausta koskettaa huulia ja kuiskauksista vaikka normaali äänikin kävisi. Niitä on vain hyvin vaikeaa tunnistaa. Tunnen vain pistoksen rinnassa ja mietin mitä se tarkoittaa. Tunnen halua itkeä, mutta tunnen turtumista. Enhän minä täällä kaikista paikoista voisi itkeä. Olen yksinäinen, niin kuin en ole hetkeen ollut. Tunnen jaloissani levottomuutta samalla sellaista rauhaa ja kaipaamaa pysähtynyttä hetkeä, mitä en myöskään ole hetkeen tuntenut.
Luin vanhoja tekstejäni ja ymmärrän nyt, etten koskaan tehnyt itselleni pysähdystä. En koskaan päätyny oikeaan aikaan meditoimaan ja etsimään itseäni. Juoksin vain täyttä päätä ja yritin unohtaa tiedostamattani. Sitten kun vihdoin päädyin meditoimaan oli liian myöhästä. Rauha ei ollut enään minun saavuttavamissa. Olin kaivanut kuoppani.
Ehkä en päädykkään miettimään tätä. Ehkä lakkaan odottamasta oranssipipon viestejä tai kysymystä käynnistä. Haluan sulkea silmäni ottamalla kameran ja lähtemällä kävelemään lumisessa ja kylmässä maisemassa. Itkeä ’salaa’ silmät päästäni ja jatkaa huomiseen.

Minusta tuntuu liian usein, että mitä enemmän yritän jotakin ymmärtää, sitä vähemmän päädyn ymmärtämään sitä. Kuin lähes selkeä kuva, joka sumenee sitä mukaa, mitä tarkemmin katsot sitä.
Se ei ole kuitenkaan tämän kerran aihe, josta mieleni tekee kirjoittaa, vaan tunne, kuin olisin tuhoava pyörremyrsky, vaikka todellisuudessa ainoa aiheuttamani asia onkin niin mitättömät asiat, kuin lehtien lennättäminen. Maailman tuholta jokainen asia kuitenkin näyttää minun tämän hetkisten ajattelujen silmin, kuin yltäisin pahuudellani vielä historian kirjoihin.
Olen myös vajonnut käyttämään harhautuksia paljon, estäen mieleni näyttämästä, mikä on todellinen tilanne itselläni. Hetkittäin tunnen sen mylläävän itsessäni, haluavan minun tekevän asialle jotakin ja minä todella aion joka kerta tehdäkin tai antaa sen vain tulla, mutta päädyn kuin vahingossa harhautukseen juuri silloin, kun olisi aika vain katsoa itseni sisälle. Päädyn lykkäämään asiaa viimeiseen pisaraan asti.
Sitten on hetkiä, jolloin yritän todella katsoa juuri väärillä hetkellä, mutta silloin en koskaan tunnu löytävän vastauksia. Ehkä ensimmäinen aihe sopiikin tähän, koska juuri niillä hetkillä tuntuu, että mitä enemmän yritän ymmärtää, sitä vähemmän ymmärrän.
Hetkittäen pelkään myös palaavani aikaan, kun tahdoin pitää ihmiset käden etäisyydellä minusta itsestäni. Tuntuu, kuin tarvitsisin etäisyyttä kaikista ja sulkea itseni hetkeksi kaikilta. Silti minusta tuntuu, että ehkä se on niitä väistämättömiä asioita, mille ei voi mitään, vaan niiden pitää tapahtua syystä.
Silti tuntuu, että en pidä siitä, että mieleni tahtoo lakata odottamasta keneltäkään mitään. Se on tie takaisin ”ajatellaan kaikista pahinta” ajattelutapaani, jota niin tykkäsin tehdä aiemmin elämässäni.
En tiedä vielä, miten tämä jatkuu. Varsinkin epäilyjeni myllertäessä. Olen myös huomannut ajatelleeni jälleen ylivoimaisen paljon ja minusta tuntuu, että olen ajatellut aivan liikaa, koska olen hukannut ajatusten hännän ja pään, eikä ihme, että vastauksia ei löydy. Tavoitteena on pysäyttää jokainen ajatus ja aloittaa päästä ja yrittää välttyä tällä kertaa harha askeleilta vastauksien etsimiseltä. Tavoitteeseen on aina mukavampi lopettaa.

Miten kertoa ihmiselle, että hänen ”täydellinen” elämä saattaa olla pelkkää harhaa? Miten kerrot, että ihminen, jonka kanssa hän haluaa jakaa loppu elämänsä on myös ihminen, joka näyttää tekevän hänelle huonoa? En tiedä, että onko se vain omaa epäluottamusta, mutta katselin koko päivän ystäväni hypähtävän jokaista ääntä. Katselin, kuinka hän tuntui säikähtävän jokaista kolinaa ja äkki yllätyksiä. Jouduin huomaamaan, kuinka hän tuntuu kävelevän varpasillaan ja varovan sanojaan puhuen epävarmemmin, kuin olen hänen koskaan kuullut puhuvan.
Tiedostan, että väkivaltaa esintyy joissain suhteissa muodoissa jos toisessakin, mutta koskaan en itse olisi uskonut, että joutuisin omien ystävien kanssa edes epäilemään tälläistä. En varsinkaan juuri tämän tietyn ystävän kohdalla. Epävarmana en voi kuin katsoa tilannetta tarkemmin, ennen kuin teen omia päätelmiäni.
Eli tällä kertaa huolestuneisuutta ystävää kohtaan ja tottakai toivottavaa on, että luuloni osottautuisivat vääriksi. Olen huomannut, että ehkä yksi vaikeista asioista elämässä on huomata toisen tuskan pystymättä tekemään mitään. Kun huomaa, että toiminta ei olekaan heti ensimmäisenä vaihtoehtona ja ei voi kun olla kärsivällinen, kun kärsivällisyys on viimeisenä mielessä.
Kaikki tämä, ennen kuin varmuutta edes on. Hyvin monta kertaa jo pelko asiasta tuntuu olevan tarpeeksi. Itseäni toistaen en voi kun toivoa, että pelkäksi turhaksi peloksi se osottautuukin.
Kaikesta tästä huolimatta oli mukavaa tavat hänet jälleen ja hieman huvittavaa huomata, kuinka paljon toisiamme tunnemmekaan. Sanat jotka jäivät sanomatta tavatessamme, jotka haluaisin vieläkin päätä taputtaen sanoa ovat:” Älä vähättele itseäsi.”. Se ei sovi noinkin vahvaluonteiselle ihmiselle. Ole oma itsesi niin kuin ennenkin olet ollut. Olet silloin parhaimmillasi.
Vaihtaakseni ajatuksiani vaihdan aiheen keksusteluun, jota kävimme mamasta. Oli mukavaa pitkästä aikaa puhua ihmiselle, joka on ollut kanssani ennenkin, kun haluan päästää höyryjä maman suhteen. Keskustella jonkun kanssa, joka jo ennestään tietää mitä hän on tehnyt, eikä tarvitse jälleen epäillä, onko hän todella niin epämukava, miltä ajoittain tuntuu? Tuntui jostakin syystä hyvin lohduttavalta kuulla häneltä:” Eli hän ei ole muuttunut yhtään”. Toteamus sellaisenaan. Asian minkä hän tietää varmuudelta vain muutamasta lauseesta. Tämä on myös asia, jonka olen unohtanut, että miltä tuntuu olla ystävien kanssa jotka tuntevat sinut kuin omat taskunsa.

Tuntuu kuin ajatukseni harhailisivat liikaa keskittyäkseni tarpeeksi yhteen asiaan ja saadakseni tekstistä järjestelmällisen, joten pyydän anteeksi jo heti aluksi tätä sanojen sekamelskaa.
Täytyy sanoa, että matkustaminen perheen luokse tuntuu ensimmäistä kertaa hyvin erillaiselta. En ole täysin varma, mikä on voinut muuttua näinkin lyhyessä ajassa niin paljon, että tuntuu kuin näkisi kaiken uusin silmin. Tietenkin huomaan samoja asioita ympärilläni, samoja rakennuksia, samoja maisemia, samoja ihmisiä, jotka eivät tunnu muuttuneen oleenkaan, mutta silti kaikki tuntuu uudelta.
Minusta tuntuu, että minun tarvitsi tulla hetkeksi paikkaan, jossa vietin monet vuodet taistellen itseni ja elämän kanssa, koska täällä todella huomaan eron siinä, mikä joskus olen ollut ja mikä minusta on tullut nyt. Vaikka miten olen ajattellut jälleen olevani epäonnistuja, pelännyt vajoavani takaisin ja vaikka kuinka tuntenut, että ehkä en kykenekkään mihinkään, en voi enään kieltää, että olen päässyt viimeaikaisista tapahtumista huolimatta jälleen eteenpäin,ehkäpä jopa paremmin, kuin täältä viimeksi ”karkuun” lähtiessäni.
Tämä on se mitä tarvitsin tiedostamatta sitä itsekkään. Ainoa ero viimeaikasessa ”paranemisessa” oli ehkä, että pidin ihmiset käden ulottomattomissa. En sano olleeni erityisen epäsosiaalinen, jotkut jopa sanoisivat ihan muuta, en sano, että käänsin selkäni ihmisille tai olin kenellekkään kylmä. Ei, kyse oli enemmänkin tunteesta ja siitä, etten antanut itsestäni mitään. Jotkut sen huomasivat, toiset eivät niinkään. Voisin melkeinpä sanoa, että sillä hetkellä lakkasin uskomasta ihmisiin, enkä halunnut ketään lähelleni. Niinpä päädyin paljon tilanteisiin, jossa keskustelin ihmisille hyvin pintapuolisesti poistaakseen pahimman yksinäisyyden, koska olin sillä hetkellä yksin elävä kuulumatta mihinkään laumaan. Olin itsenäinen niin kuin ihminen voi vain olla- Vaikka edes hetken ajan.
Palaamatta kuitenkaan niihin aikoihin on sanottava, kuinka hämmästyttävää on taas huomata, kuinka lapset kasvavat. Uudet aisat ja uudet kujeet, mutta pohjimmiltaan aina samaa. Oman pikkuveljenkin kohdalla katselen, kuinka paljon asioita on hänessä muuttunut, kuinka paljon itsenäisemmäksi jo noinkin nuoreksi.Pelkään, että joku kerta olen poissa liian kauan, enkä tunnista häntä enään.
Jouduin myös huomaamaan, että ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni ”pikkuäidiksi”, enemmänkin lempi tädiksi, joka aina lopulta lähtee. En ole varma, kuinka tuntea tämän asian suhteen. Tavallaan on mukava huomata, että lähtöni ei välttämättä olekkaan maailman loppu hänelle, että hän pärjää, vaikka en olisikaan aina paikalla. Toivon vain, että uskon tähän vielä palattuani takaisin oranssipipon luokse.
Luulen, että hänkin vaikuttaa hyvin paljon tähän uuteen näkökulmaan. Niinkuin aikaisemmin kerroin, on kuin ensimmäistä kertaa kuuluisihin johonkin ja se vaikuttaa paljon, kun ajatuksena on, että vielä tulee palaamaan johonkin, mihin oikeasti kuuluu. Ymmärrän nyt todella, mitä tarkoitetaan kun sanotaan: ” Koti on siellä missä sydän on.”, niin kliseistä kuin se onkin ja se tuntuu hyvältä.
Ikävää tietenkin on ollut ja olen tuntenut itseni kliseiseksi liian monta kertaa perheeni luona ollessani, että mielenrauhani ei tahdo kestää sitä. Ensimmäiseksi haluan ottaa esiin yksin nukkumisen, mikä on tuntunut vaikealta ja on vasta mennyt kaksi yötä. Sitten on hetkiä, jolloin mieleeni tulee jotain, jonka haluaisin sanoa hänelle vain muistaakseni etäisyyden välillämme. Tunnen itseni myös siksi hölmöksi, koska jo toisena päivänä kysyin neuvoa ystävältä, miten parit kestävät etäisyyden. Sain neuvoksi pitää itseni kiireisenä ja se nyt on ollut taivoitteeni, siksi päädyin kirjoittamaan sekavaa tekstiä omaan blogiinkin.
Nyt kolmantena päivänä voin tosin sanoa, että alan myös ymmärtämään, miksi sanotaan, että ero vahvistaa. Olen myös huomannut, että voisin tehdä työtä pitääkseni myös hieman itsenäisyyttäni. Ehkä silloin en tuntisi itseäni niin pikkulapseksi, joka ensimmäistä kertaa menee ystävälleen yökylään, mutta katuu päätöstään koti-ikävän vuoksi.
En ymmärrä miksi, mutta tuntuu, kuin olisin ainoa, joka raastaa erosta näin paljon, kuin tuntisin tämän aivan liian vahvasti. En ymmärrä mistä tämä tunne tulee tosin, en varmastikkaan ole ainoa ihminen maan päällä joka on näin tuntenut, enkä varmasti ole pahimmasta päästä. Joten miksi silti tuntuu, että haluan vähätellä ikäväni määrä, olla kuin se ei olisi mitään? Miksi tuntuu, että minun pitää näyttää, kuin minulla olisi liian kiire ikävöidä? Olen harjoitellut liikaa, etten välitä siitä, että näytän ”heikot” puoleni, että nyt alkaisin laittamaan egoni estämään sanoja, joita minä haluaisin sanoa.Silti, joka kerta kun laitan viestiä mietin, miksi laitan niin paljon viestejä, miksi en odota että saan viestin? Päänikin suunnittelee, että hyvä on, nyt en laita mitään, vaikka lopulta usein miten olen kuitenkin päätynyt laittamaan ja seuraava ajatus olisi, että huomenna en sitten laita, että täytyy odottaa, ennen kuin vastaa. Tunnen itseni liikaa ihastuneeksi teiniksi näillä hetkillä.
Mietin, että ensin päällimäisenä ajatuksena oli kirjoittaa perheestä ja ystävistä täällä. Niinpä teen täydellisen aiheen vaihon ja jatkan tuota ajatusta mielummin.
Niinkuin aiemmin mainitsin, tuntuu kuin näkisin kaiken uusin silmin. Kuitenkin mikään perheessä ei ole muuttunut, vaikka se ei tunnu ahdistavan niin paljoa kuin se joskus olisi. Se, kun mama muistuttaa olemalla oma itsensä, miksi joskus hän tuntui saavan minut epätoivon valtaan, muistutti, miksi koskaan olin huolissani pikkujätkän jättämistä tänne ja lähtemisestä. Muistutti, miksi en enään ajattele häntä omana äitinä. Tosin en voi täysin rehellisesti sanoa että se olisi täysin totta. Hän on äitini ja aina tulee olemaan, mutta en odota häneltä mitään ja luulen senkin auttaneen paljon, että tulin tänne kerrankin varautuen pahimpaan. Nyt voin vihdoin sanoa, että olen lakannut odottamatta häneltä mitään ja sekin tuo vapautta.
Muistan ajan, ennen kuin vanhempi pikkuveljeni( sanotaan häntä nyt vaikka leijonaksi) leijona ei ennen kotoa muuttoaan pystynyt lakata odottamasta mamalta äidillisyyttä. Saimma pikkumiehen kanssa kuunella, kuinka leijona yritti väittelyä, lahjontaa, syyttelyä, turhaa riitelyä jne. vain huomatakseen kaikki keinot hyödyttömiksi. Katselin leijonan jokaista pettynyttä ilmettä ja yritin lohduttaa kyynelien lopulta tullessa esille, jopa silloin, kun leijona väitti, että enään hän ei välitä, näin jokaisesta pettyneestä ilmeestä ja piilotetuista kyynelistä asian oikean laidan. Silläkin uhalla, että kuulostan raa’alta voin kai vihdoin hyvällä mielelläni sanoa, että sain lopulta hänet ymmärtämään, että ei hän saa hänestä toisenlaista. Kaikki yritykset ovat vain energian haaskausta. Lopulta minäkään en enään jaksanut nähdä leijonan uuvuttavan itsensä pettymykseen toivottoman asian takia.
En ole aivan varma, miten tämä päätyi tähän aiheeseen ja taidan jättää tämänkin tähän, menemättä sen syvemmälle aiheeseen. Huomasin myös ystävien kanssa, miten erillaista heiden seurassaan on, kun on tottunut jo aivan muuhun. Silti jouduin huomaamaan, kunka paikoillaan ainakin kaksi heistä tuntuu olevan. Luulen, että ainakin T on tyytyväinen jäämään vain siihen ja pystyn arvostamaan sitä, että hän tietää jo nyt mitä haluaa. Sen ei aina tarvitse olla mitään sen hienompaa, kuin rauhallinen elämä ja perheen suunnitteleminen ja vakituisen työpaikan omistus. Olen iloinen hänen puoleestaan. Todella. Enkä ole varma enään mihin tähtään tällä, joten tämä taitaa riittää tällä erää. Tiedän vain, että hyvin paljon nostalgiaa. Hyvin hyvin paljon, vain hyvin uudella näkökulmalla.

Tällä hetkellä on vaikea kuvailla tuntemuksiani. En löydä sanakirjasta minkäänlaista sanaa, mikä kertoisi juuri tästä olosta. Mieleeni tulee kuitenkin sanonta:” Tyyntä ennen myrskyä.” , mikä ei kuitenkaan myöskään kuvaa tätä. Enemmänkin mieleen tulee mielikuva myrskyävästä merestä, josta on onnistuttu tekemään voimakas pysähtynyt hetki valokuvan avulla. Siltä tämä tuntuu, kuin hetkellinen pysähtynyt hetki myrskyn keskellä ( ja kyllä, tiedostan sanoneeni keskellä, en alussa, enkä lopussa), mikä saattaa herätä uudelleen eloon millä hetkellä hyvänsä tai ainakin tuntua siltä, kuin kuva voisi liikkua hetkellä millä hyvänsä, kuin sen kuuluisi jatkaa myrskyämistään. Silti ei voi tietää miten ilma muuttuu kuvan jälkeen.
Kirjoitellessa tätä, katsellen samalla valkoisia tuoksuliljoja, jotka nököttävät samalla pöydällä, kuin tietokoneeni. Tänään yritin epätoivoiselta tuntuvaa yritystä saada niitä eloisammaksi edes vielä muutaman päivän lisää, vaikka tiedän, että jos siihen tiehen menee, muutama päivä ei tule koskaan riittämään. Tällä hetkellä olen tyytyväinen kuitenkin siihen, että edes nyt hetken ajan tunnen tuoksun jälleen kerran edes hieman vahvempana, vaikka vaisumpana silti kuin alussa.
Olen varmaan jälleen kerran antanut asialle liian suuren merkityksen. Tämä tuntuu ensimmäiseltä kukalta, mitä olen kellekkään ostanut, vaikka se ei pidä paikkansa. Olen eläissäni ostanut yhden siskolleni ja yhden äidilleni, mutta silti tuntuu kuin tieten tahtoen ensimmäistä kertaa elämässäni olisin päättänyt ostaa jollekkin ensimmäistä kertaa kukan.
Se saa minun tunteeni hieman sekaisin myös. Ajatus, että ”ensimmäinen” kukkani olisi päätynyt haudan päälle koristeeksi, ilman mahdollisuutta selviytymiseen. Se ajatus vie minut paikkoihin, mihin en tällä hetkellä halua koskea. Kylmään kuoleminen haudan päälle. Siksi tunsin helpotusta, että päädyin antamaan sen oranssipipolle mielummin, vaikka en tiedä, kuinka paljon voi arvostaa kukkaa, joka ei alunperin ollut ostettu juuri hänelle. Silti tunsin helpotusta ja iloa, sillä hautaa etsiessä en voinut kuin ajatella, että olisin sittenkin halunnut ostaa oranssipipolle kukan ensin.
Olen myös hyvin tietoinen, että jos tahdon edes pienen mahdollisuuden kasvattaa liljasta uuden kukan, minun pitäisi käyttää siitepölyt hyödyksi mahdollisimman pian. Keksin vain tekosyitä lykätä asiaa tuonnemmaksi. Tällä hetkellä selitys numero 32 on, että tahdon odottaa hetken, että kukka näyttää hieman eloisammalta jälleen kerran.
Jään usein vain katselemaan kukkaa, enkä tiedä mitä se minulle tällä hetkellä merkitsee minulle. Eloa, selviytymistä, yrittämistä, menetyksen pelkoa, menetyksen estoa vai itse menetystä. Ehkä ne kaikki on sekoitettu yhdeksi juomaksi ihan vain minua varten, enkä tiedä, onko sen maku hyvää vai pahaa.
En ole koskaan ollut hyvä ajattelemaan uuden luomista. Nautin mielummin niin tutuista ihmisistä kuin esineistäkin. Luulen, että tämän kukan kanssa on sama asia. Siitä on tullut merkityksellinen, enkä halua ajatella, että siitä kasvaisi jotain uutta ja siitä pitäisi päästä irti. Luulen, että minun pitäisi luopua hieman tuosta tunteesta, jos koskaan haluan oppia luomaan uusia asioita. Toisaalta voin aina aloittaa siitä, että ”parantelen” ja/tai korjailen jo vanhaa ja katsoa mihin se minut vie. Ainakin se tuntuu oikealta.
Valkoiset valheet ovat myös saaneet mieleni liikkeelle. Kuka määrittää mikä on valkea valhe ja mikä on suoraan vain valhe. Lapsia kasvatetaan ajattelemaan, että valhe on osa elämää ja välttämätöntä, että ilman sitä ei tule pärjäämään elämässä. Olen varmaan yksi niistä harvoista, joka järkyttyy asian tajuessaan. Ymmärrän kyllä mistä se tulee ja miksi se on tarpeellista, mutta en silti pysty hyväksymään asiaa mielessäni. En mitenkään voi olla täysin mielenrauhassa asiasta.
Älkää ihmeessä käsittäkö asiaa väärin, olen itsekkin turvautunut ”valkoisiin valheisiin” elämässäni. Silti, kun ymmärtää, kuinka paljon sanaa valkoista valhetta käytetään hyväkseen ja tekosyynä, en voi olla kuin suoraan sanottuna järkyttynyt. Olen tullut elämänvaiheeseen, jossa yritän kaikin voimin olla rehellinen käyttämättä yhtäkään valhetta. En ainakaan suoranaisesti. Tiedän miten kierrellä totuutta ja sitäkin aion käyttää vain todellisen tarpeen vaatiessa.
Oranssipipon kanssa olen tullut siihen vaiheeseen, että olen joutunut huomaamaan, kuinka paljon hän todellisuudessa käyttää ”valkoista valhetta” tekosyynään. Onneksi hän enimmäkseen vain kiertelee totuutta ja valehtelee vain, kun hän kuvittelee, ettei ole muuta keinoa. Tiedoksi, että on muukin keino. Totuuden kertominen.
En tiedä mitä luottaminen muille merkitsee. Sitäkö, että toinen uskoo jokaisen sanan, jopa silloinkin kun on ilmiselvää, ettei asia ole niin tai ainakaan täysin niin.Sitäkö, että odotetaan, että toinen sanoo jokaisen asian mielessään, kun itse pitää lähes kaiken sisällään. Ehkä huomaan pienoista katkeruutta asiassa, mikä kumpuaa enimmäkseen loukkaantumisesta. Sitäkö se on, että toiselle merkitsee asia enemmän, joten antakoon hänen kertoa kaiken haluamatta salata mitään.

”Olen pahoillani, etten halunnut kertoa. Olen pahoillani, että haluan kertoa kaiken ja saada enemmän takaisin.”.

Siltä ainakin tällä hetkellä tekisi mieli huutaa ja ehkä parkua ja hetken ajatus, että taas yrittää, jos oven paiskaaminen helpottaisi hetkeksi oloa. Täytyy sanoa, että kyllä se hieman muuttaa asiaa, kun on tietoinen siitä, että oranssipipo tulee ja on jo lukenutkin tekstejäni. Hetken vilahtavan hetken tekstistä meinaa tulla kirje hänelle ja seuraavassa hetkessä teki mieli vain paiskata teksti hänen eteensä ja olla:” Ota siitä ihmeessä kaikki mitä minulla on, eläkä uskallakkaan antaa kaikkea itsestäsi takaisin.”. Ehkä tämä on juuri niitä vilahduksia pysähdytetystä myrkystä.
Mitä luottamus siis merkitsee muille? Tämä on kysymys, mikä minua tällä hetkellä askaruttaa eniten. Voin tällä hetkellä rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä kaipaan rauhaa kaiken kaaoksen keskellä. Hetkellistä stoppia ihmisistä, jotka tuntuvat yrittävän, kun kaipaa vain raakaa rehellisyyttä.
En ole koskaan ollut ihminen, joka arvostaa ihmisten yritystä ymmärtämiseen tai teeskentelyyn, joka paistaa aina ihmisistä kilometrien päähän. Kuinka paljon haluaa antaa ihmiselle, joka yrittää olla voimakas sinunkin puolestasi ja esittää iloisuutta, missä sitä ei ole, vain peittääkseen oman surunsa. Kuinka pitkään, ennen kuin alkaa itse ajatella, että näinhän se toimiikin. Pitää siis esittää, että ei ole toiselle taakka. Ehkä tästä syntyy ajatus, ettei jaksaisi aina yrittää olla rehellisyyden perikuva, kun sellaista rehellisyyttä harva ihminen kohtaa koskaan elämänsä aikana.
Koska tällä kertaa selvästi tähtään avautumiseen, jossa lähes kaikki on kirjoitettu jonkinlaisen mielentunnon vallassa, tehden tekstistä ei niin vedenpitävän ja vuoron perään niin laajennettuina kuin piennennettyinä asioita, en voi kuin miettiä jälleen kerran mikä on oranssipipon todellinen luottamus minuun. Mitkä ovat ne asiat, mistä hän määrittelee ne? Mitkä asiat ovat ne, missä hän luottaa minussa? Mitkä ovat todella ne asiat, missä hän ei niinkään luota, mutta ei tahdo ajatella sitä luottamuksen puutteena? Joten jälleen kerran pääsen suureen kysymykseen. Miten muut määrittelevät luottamuksen? Eli tätä miettiessä odottakaame, millon saan taas kirjoitettua.

Olen miettinyt pääni puhki ties mitä hyödyttömiä ajatuksia. Jälleen huomaan pääseväni vain melkein nukahtamiseen ja lähes puoluniseen tilaan, josta en pääse nukahtamaan, koska ajatukseni laukkaavaat päässäni, eivätkä anna kehoni rentoutua tarpeeksi. Lopputulos on nyt vain yrittää nukahtaa tältä yöltä, saada mentyä tapaamiseen ja sen jälkeen vallata loppupäivä pelkästään meditointiin. Ei ihmisiä, ei puhelinta. Vain musiikki, autio ja rauhallinen ympäristö ja musiikki. Tämän päätöksen tehtyä toivon nopeaa nukahtamista.

Joskus mietin tapahtumia elämässä ja sitä, mitkä kaikki valinnat ja asiat ovat saaneet johtamaan minut juuri tähän aikaan ja paikkaan. Välillä mietin, mitä kaikkea tahtoisin muuttaa elämässäni, mitä tekisin aivan toisin, mutta päädyn aina siihen lopputulokseen, etten yhtikäs mitään. Jotkin asiat ovat niin paljon sen arvoisia, että en voi kuin ajatella, etten edes hitusen muuttaisi yhtään mitään, niin kauan kun saan päätyä juuri tähän hetkeen.
Oranssipipon kanssa on ollut muutamia kertoja puhetta aikakoneesta, niin haaveilevan, kuin joskus ehkä hitusen katuvaankin sävyyn. Ymmärsin jo hyvin nuorena, etten halua koskaan kajota menneisyyteeni, vaikka tulisikin joskus tulevaisuudessa tilaisuus siihen. Vain hyvin heikkoina hetkinä suljen silmäni ja mietin, miten erillaista kaikki olisi jos olisi toisin.
Tulevaisuuteen pääseminen on aivan toinen asia. Olisi mahtavaa tietää asioita ennakkoon ja ehkäpä voisin olla tarpeeksi itsekäs, että voittaisin itselleni lottovoiton. Tai no minulle ja oranssipipolle ja koiralle ja tuleville lemmikeille. Haaveilen harva se päivä, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisin rikkaampi. Mitä kaikkea voisin antaa ja suoda meille. Toisaalta, kuinka paljon se muuttaisi elämää, jos soisin sellaisen itsekkään teon? Mitä jäisi kokematta, jos en kömmi tätä tietä omin voimin? Enkä varmastikkaan osaisi suunnitella, miten estää jotkut asiat tapahtumasta ja silti jättää hyvät asiat. En halua olla loppuelämäni tietoinen tapahtumista, joita minun ei kuulu estää.
Eli luulenpa vain, että tulen kiertämään aikakoneet kaukaa, tuli niitä tai ei. Ei olisi muutenkaan hyvä vain miettiä meinneisyyttä ja tulevaisuutta. On harjoiteltava tässä hetkessä olemista enemmän ja antaa asioiden mennä omalla painolla, eikä yrittää suunnitella ja miettiä kaikki alusta loppuun.
Olen myös miettinyt asioiden eteen tulemista, kuinka joskus eteen tulee hyviä asioita, joita on hyvä ottaa kiinni, mutta jotka minä liian usein ohitan vain siksi, että haluan tehdä itse asiat omin voimin. Tämä tuo aina mieleen vitsin, jossa myrskyssä seilaavan miehen luokse tulee kolme eri laivaa pelastamaan häntä, mutta mies kieltäytyy sanoen:” En tarvitse teiltä pelastusta, Jumala auttaa minut pinteestä.”. Lopputuloksena mies kuolee ja herää taivaassa ja kysyy Jumalalta:” Miksi et pelastanut minua?”. Jumalan vastaus on:” Toin eteesi kolme laivaa pelastamaan sinua, etkä mennyt yhteenkään.”. Opetus on minusta hyvä ja saisin itsekkin kuunnella tätä.