Mietteitä kahvin äärellä

Se tunne, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja kaikki tuntuu vähän kuin ensimmäistä kertaa vuoristoradassa, vain silmät sidottuna, eikä ole mitään mahdollisuutta varautua käännöksiin tai alamäkiin. Kun ei tiedä kuinka pitkään voi hetkeksi hengähtää ylämäessä, ennen kuin tulee vapaa pudotus.
Se syylisyys, kun mikään normi arki ei tunnu kiinostavalta ja mielummin heittelehtisi ilmassa kuin lippu tangossa, ilman tietynlaista päämäärää, vaikka kuinka tyhjältä elämä tuntuu sillon. Ehkä ainoa mikä pitää itseä kiinni lipputangossa on tieto, että olen olemassa.
Olin kauan ’epäkunnossa’. Pidin tosin mielessäni tälläistä merkkiä jo kauan, ennen kuin sellainen kirjoitettiin papereihin. Se oli sellasta hetken helpotusta, kun sai ’syyn’ olla huono olo ja hukassa ja paljon rikki. Aikaa, jolloin ihmiset lakkasivat odottamasta minulta mitään muuta, kuin itseni hengissä pitämistä.
Nyt olen ihminen, johon ei todella uskota, mutta halutaan antaa kuvaa, että pystyn,jos vain yritän. Kun ihmiset odottavat, että luovutan, jos asiat ei suju kuin muilla.Olen taakka, josta ei viitsisi vaivautua, mutta ei voida jättää heittelehtimään. Jolle selitetään maat ja taivaat yrittämisestä, samalla kun mietitään, että ei tuon kannata edes yrittää.
Katselen ja kuuntelen muiden ihmisten arkea. Kun kaikki ystävät ovat päivät työssä ja väsyneitä ja kärttyisiä ja elävät pelkässä rutiinissa ilman onnellisuutta ja mietin heiden elämän sisältöä.Tälläiseksikö minun odotetaan tulevan? Tunnen itseni vapaaksi sieluksi, joka stressaantuu liiasta rutiinista. Joka ahdistuu, kun aikataulut ovat tarkkoja. En ole tainnut koskaan päästä kunnolla rutiinien kanssa yhteen.
Olin lapsi, joka ei koskaan voinut mennä tasan oikeaan aikaan kouluun. Joka ei pitänyt, että tarvitsi kiirehtiä, että ehti oikeaan aikaan. Lapsi, joka venytti aamuja viime tippaan ja tarvitsi silti nauttia koulumatkoista hitaasti ja haaveillen. Äitini sai turhautua moneen otteeseen, kun myöhästyin aina parista minuutista kymmeneen minuuttiin. En koskaan päässyt tavasta pois ja aina ajoittain, kymmenen minuuttia saattoi muuttua jopa puolesta tunnista pariin tuntiin.
Ei, ajassa pysyminen on aina ollut haaste minulle. Mieleni on mielenkiintoinen ajottain, monimutkainen ja hyvin hämmentävä jopa minulle. Ikuista taistelua järkeni ja tunteitteni välillä. Ikuista tasapainottelua pitää molemmat tyytyväisenä, että itse elämä tuntuu hyvältä. Lopputulos tuntuu kuitenkin aina olevan sama, en ole varma mitä tehdä itseni kanssa. Mikä olisi se juttu, mistä voisin olla hyvä ja ehkäpä nauttiakkin tarpeeksi, että voisin pysyä aikatauluissa ilman, että stressi tekee minut hyödyttämäksi?
Pidän hoitamisesta, kirjoittamisesta, taiteesta muutenkin ja silti myös rakentamisesta ja teknologiasta. Miten laajasta kiinostumisesta valitaan se oikea asia? Tuntuu, että pelkän kaiken tämän ajattelu vaatii niin paljon voimia, että en voi kun istua alas niin levottomana, etää ihoon sattuu ja näyttäen siten laiskalta, saamattomalta ja välinpitämättömältä.

Tämä tulee siis olemaan matka, missä mietin elämäni kulkua, päämäärän löytämistä ja ajatusten ylös kirjoittamisesta. Varautukaa sekaviin – ja turhauttavaan tekstiin, johon haluaa kommentoida:” Nyt turpa tukkoon ja ota itsestäsi niskasta kiinni hyvä ihminen!”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.