Kuukausi: helmikuu 2018

Kun todellisuus ja harha sulautuvat toisiinsa, miten voi tietää oikean ja väärän eroa? Miten tunnistaa mikä on totta?
Olen takiaisin kotona. Takaisin oranssipipon luona ja ’lapsien’. Koiran ja poika rottien kanssa. Mitä minun pitäisi tuntea? Tunnen takkuisuutta lääkkeistä. Kirjoittaminenkin on vaikeaa.

Mitä voisin nyt kertoa elämästini? Mieleni on levoton, kuin olisin liekkien tanssia. Läkkeet saavat minun jalkani liikkumaan. Minut liikkuumaan, koska levottomuus on muuten sietämätöntä. Myös keskittymiseni on heikkoa. Huomaan sen vaikuttavan kirjoittamiseen. Nyt on hetken taukoa. Istun lähes rauhallisena ja annan sormeni kirjoittaa. Oranssi pipo istuu tuolla jossain. Minä laitoin musiikkini joka saa sieluni kertomaan tarinoita. Mielentila jolloin on mukavinta kirjoitella.En vain löydä aihetta.
Huomasin vanhemman kirjoitukseni. Se saa päätyä mukaan, koska se on osa minua sillä hetkellä samalla tavalla kuin kevyempi osa on tällä hetkellä minua. Kun aloitin lääkkeet. Nyt pidän päivän taukoa. Jotta voin hengähtää. Jotta voin olla tuntematta itseäni adhd:ksi. Kirjaimeillisesti. Jos koskaan olen epäilly addd: tä niin en enään.
Olen hengäys. Olen tuulenvire. Näin minusta joskus tuntuu, että lähden tuulien mukana. Silti olen osa maata. Pysyn paikoillani ja mielelläni tuulien tuullessa minussa. ehkä olen kuin vesi. Virtaan vaarrallisena, silti pysyen juuri siinä. Olen leopardi, kun sille päälle satun vien koko käden.
Tuntuu ettei minun kirjoitukset ole ihan tästä maailmasta tällä hetkellä. Nämä ovat minun tuulenvireeni, tunteeni jotka vain vievät mukana ilman, että löytää päätä ja häntää. Olen silti muistanut pysähtyä päivän aikana muutamia kertoja. Meditaatio ja itseni löytäminen on avain sana tällä hetkellä.
Päädyin antamaan äidilleni jälleen anteeksi. Ymmärrän mistä hän tulee. Tiedän hänen menneisyyden. Tiedän, etten olisi kovinkaan parempi, jos olisin siinä iässä kaiken sen jälkeen saanut lapsia. Joten haluan vielä kerran sanoa sen.
Äiti, saat anteeksi.
En tiedä arvostaisiko hän jos sanoisin sen hänelle. Ehkä hän olisi vain, että mistä? Hämmästyisi ja kieltäisi kaiken. Väittäisi asioiden olemasssa olon jälleen kerran. Kertoisi miten hullu olen ja moittisi minua. Kuka tietää. En ole valmis sanomaan sitä hänelle itselleen kuitenkaan vielä. Kunhan pyörittelen sitä päässäni.

En antanut vielä anteeksi isälleni. Ehkä sen mitä hän teki minulle, mutta mitä hän teki siskolleni ja äidilleni. Haluan sanoa en ikinä, mutta ikuisuus on kaukainen asia. En halua käyttää sellaista sanaa. Ikinä. Tarkoittaa ikuisuutta.

Siskolleni annoin kauan sitten. Ei oikeastaan ollut mitään anteeksi annettavaa lopulta. Vain nuoruuden tyhmyyttä. Nuoruuden, jossa ollaan sekaisin. Hän katuu sitä. Tiedän sen. Annoin hänelle sen kauan sitten jo anteeksi. Luulen, että sen voin kertoaa hänelle itselleenkin.

Ystävilleni ja entiselle rakastajalle annnan anteeksi. Siinäkään ei ole anteeksi annettavaa. Jotkut eivät vain kestä. Eivät jaksa elää seuraavaan päivään. Minunhan se pitäisi ymmärtää miltä se tuntuu. Kun ei vain jaksa enää välittää mistään ja vain päättää sen.

Viimeisen henkilön teko ei ole anteeksi annettu. Olen koskettu väärin. Sentään hyväksyn jo että niin on tapahtunut. Että minut on häväisty väärin. Että joillakin on sellainen valta sellaisessa tilanteessa. Tunnen itseni vielä välillä likaiseksi. Välillä tuntuu, etten voi tulla puhtaaksi. Välillä tuntuu, ettei edes oranssipipo saisi koskea, mutta nyt ne tunteet oranssipipon kohdalla ovat enemmänkin kaikuja. Vain ihan hetkellisiä tunteita. Mutta sen miehen teko ei unohdu. Se tuhosi minut ja muutti minut ja nyt yritän laittaa itseni takaisin.
Se että teko on saattaanut muuttaa minut, on pahin, mitä olen joutunut hyväksymään. Että se kosketti minua niin paljon, että sillä olisi sellainen valta. Tunnen vihaa, jota en tiedä mihin laittaa. Olen eksyksissä. Luulen välillä, että oranssipipo on pelastukseni, mutta se on väärin. Vain minä voin pelastaa itseni. Muuten joudun enemmän hukkaan.

Juuri nyt oloni on kuitenkin tarpeeksi hyvä. Näin haluan jatkaa lopun iltaakin. Pitää vain muistaa et antaa asioiden tulla, ei pakottaa mitään tulemaan ja jäädä vellomaan.

Ehkä olen jälleen elämäni alussa, jossa koko maailmani pysähtyy ja joudun aloittamaan nollasta. En tiedä minkälaisen se tekee minusta tällä kertaa. En tiedä mihin tulen tästä päätymään.En tiedä monia asioita. En edes sitä, mitä minä oikein sitten tiedän.
Tällä hetkellä katselen sairaalan ikkunasta ulos. Melkein tunnen ja ehkä tiedän, että saisin hyvän tunnelman kirjoittamiseen. Tällä hetkellä kuitenkin valot ovat päällä ja ulkona liian pimeää nähdäkseen muuta kuin pieniä lampun valopalloja. Ehkä se kuvaa minun elämääni tällä hetkellä. Katsellen elämääni, johon ei näy, koska lamppu laittaa ikkunan heijastamaan. Voisin nousta ja sulkea valon. Todella nähdä sen, mutta jalkani ei liiku. Olen jähmettynyt paikoilleni sormieni kirjoittaessa turhaa tekstiä ja katselen ikkunasta maisemaa jota en näe, enkä pysty kunnolla kuvittelemaan. Vain kaukaiset hetkelliset ajatukset saavat minut olemaan tietoisia siitä.
Olen kadonnut. En pysty sanomaan eksyksissä ilman, että jokin minussa sanoo, ettei se ole näin. En voi edes sanoa, että maailma on nurin, että en tiedä mikä on oikea tai vasen, koska tällä hetkellä minun maailmassa suuntia ei olekkaan. En tiedä hetkeä, jolloin koko maailmani muuttui tähän niin pahasti.
En tiedä mitä se kertoo, että en sisäistä mitään. En tunnu ymmärtävän, missä olen tai miksi. En tunnu ymmärtävän, että en kuulu tähän. Että tämä ei ole normaali paikkani. Olen täällä ja tuntuu kuin olisin jo ollut pitkään. Tuntuu kuin en tietäisi mitään muuta. Silti tunnen pistoksen ikävää. Tunnen kaipausta kotiin. Kaipausta halauksen lämmöstä. Kaipausta koskettaa huulia ja kuiskauksista vaikka normaali äänikin kävisi. Niitä on vain hyvin vaikeaa tunnistaa. Tunnen vain pistoksen rinnassa ja mietin mitä se tarkoittaa. Tunnen halua itkeä, mutta tunnen turtumista. Enhän minä täällä kaikista paikoista voisi itkeä. Olen yksinäinen, niin kuin en ole hetkeen ollut. Tunnen jaloissani levottomuutta samalla sellaista rauhaa ja kaipaamaa pysähtynyttä hetkeä, mitä en myöskään ole hetkeen tuntenut.
Luin vanhoja tekstejäni ja ymmärrän nyt, etten koskaan tehnyt itselleni pysähdystä. En koskaan päätyny oikeaan aikaan meditoimaan ja etsimään itseäni. Juoksin vain täyttä päätä ja yritin unohtaa tiedostamattani. Sitten kun vihdoin päädyin meditoimaan oli liian myöhästä. Rauha ei ollut enään minun saavuttavamissa. Olin kaivanut kuoppani.
Ehkä en päädykkään miettimään tätä. Ehkä lakkaan odottamasta oranssipipon viestejä tai kysymystä käynnistä. Haluan sulkea silmäni ottamalla kameran ja lähtemällä kävelemään lumisessa ja kylmässä maisemassa. Itkeä ’salaa’ silmät päästäni ja jatkaa huomiseen.