Kuukausi: maaliskuu 2018

Matkasin jälleen perheen luokse. Luvassa ilmeisesti paniikki kohtauksia. Muutama ainakin takana. En ole varma miksi en voi rentoutua. Ei kyse ole vain ikävästä oranssipipoon jo nyt. Tunnen kai itseni turvattomaksi. Miksi? Koska en pysty tukeutumaan lämpimiin halauksiin ja kuiskauksiin, että kaikki on hyvin? En selviä tällä hetkellä hyvin yksin selvästikkään.

Mihin itsenäisyyteni katosikaan? Pääni on täynnä katumuksia ja väsymystä. Silmänikin ovat väsyneet. Haluaisin luovuttaa ja mennä kotiin. Ketä yritän huijata tällä hetkellä? Kuka sanoo, että pystyn tähän tällä hetkellä. Ehken ole vain tarpeeksi hyvässä kunnossa. Olen jossain kaukana kaikesta ja haluan itkeä ja parkua.

On pelottavaa huomata kuinka kaukana tunnen itseni oikeasti olevan. Tuntuu kamalalta huomata kaikki negatiiviset ajatukset. Nyt tuntuu, kuin en olisi kehittynyt yhtään mistään. Kuin kaikki ’työ’ mitä olen tehnyt olisi aivan turhaa. Miksi ajattelin, ettö nyt on hyvä tulla tänne?

Ärsyttää minun negatiivisuus. Haluan olla vahva jälleen. Tietää pystyväni tähän. Ehkä ajattelen liikaa, että minun pitää selvitä yksin. Koska sitä minä tunnun odottavan. Vain muutama lohduttava sana oranssipipolta tekee ilmeisesti ihmeitä. Tunnen rauhoittuvani. Tietäväni, että turvaverkko on. Että kotiin voi aina palata. Ja nyt taas tunnen toivon.

Tuntuu oudolta pystymään luottamaan johon kuhun näin paljon. Pystyä luottamaan, että joku on siinä. Ilmeisesti tarvitsin muistutuksen, niin vieras käsite se tuntuu olevan, mutta aivan helvetin hyvä tunne. Selviän tästä kyllä, en yksin tällä kertaa, vaan oranssipipon tukena.

Nyt ei edes haittaa etten voi halata häntä sanoistaan, koska tiedän, että voin palata oikeasti, jos minun täytyy. Hän on siellä henkisenä tukenani kun teen matkaani tällä hetkellä täällä. Kasvatan itseäni myös itsenäisesti ja huomaan selviäväni tästäkin. Vain oranssipipon tukemana.

Minusta tuntuu kuin minulla olisi yllättävän vähän kirjoitettavaa, silti olen kirjoittanut enemmän viikon aikana, mitä jonkin aikaa sitten muutamissa kuukausissa. Onko se tämä epä ajan puute? Onko minun elämässäni niin vähän, että jää enemmän aikaa kirjoittaa? Ehkä se on juuri sitä ja vähemmän stressiä. Myös keskittyminen enemmän olennaiseen ja vähäiset harha ajatukset vaikuttavat huomattavasti.

Olen jälleen menossa perheen luokse käymään. Sitten käyn myös oranssipon kanssa hänen vanhempiensa luona. Miksi se tuntuu stressaavan vähemmän, kuin perheen luokse meneminen? Miksi ’kysyn’ asiaa, mihin tiedän vastaukse?
En saa siltikään tekstistäni sulavaa. Se vain tuntuu tökkäävän ja huomaan kesken kaiken kirjoittavani turhuuksia. Täyttä paskaa toisin sanoen. En halua kirjoittaa kuulumisiani, kuin puhuisin tuttavalle. Tahdon tunteeni ja kokemukseni ilmi kirjoituksessani. Tahdon oppia itseltäni samalla jotain uutta.

Aloitetaan vaikka ahdistuksesta. Se joka kolkuttaa joka paikassa. En tunne itseäni rennoksi melkein ollenkaan. En edes nukkuessani. Tänään tunnen itseni enemmän levänneeksi pitkästä aikaa, mutta muuten nukkuminen on tuntunut turhauttavalta. Kuin en olisi kunnolla nukkunut. Vaikka yhteensä olisinkin 10 tuntia.
Tunnen ahdistuksen joka kerta kun astun bussiin. Pelkään käyttäytyväni oudosti. Pelkään puhuvani ääneen. Pelkään olevani oudosti tai hengittäväni oudosti tai käyttäytyväni oudosti. Tuntuu, kuin en voisi olla ihminen muiden joukossa. Minusta on pakko huomata jotain outoa. Eikös näin? Todellisuudessa ei, mutta se ei estä minun ajatukseni kulkuja.
Usein kuuntelen kuulokkeilla musiikkia, mutta joskus olot palaavat. Kuulen varmasti miten tuo puhuu minusta, miten tuo uhkaa kaikkia bussissa. Tuo varmasti kantaa pommeja. Silloin otan kuulokkeet pois ja hengitän. Kuuntelen mitä ympärilläni todella tapahtuu. Sitten kaikki melu ja hälinä ja kaikki käy raskaaksi. En jaksaisikaan kuunnella kaikkia äkkinäisiä ääniä tai turhia höpinöitä.
Tunnen sen kaupassa. Niin paljon hälskettä ja hälinää. Kaikki väsyneet kasvot ympärilläni. Valtion ihmisiä, jotka elävät puolta elämää. Jotka kantavat aukkoa sydämellään. Näin minusta tuntuu. Kaikki kiiruhtavat ei mihinkään. Jotkut käyttävät kaiken aikansa olevansa tip top niin ulkonäkönsä kuin asuntonsakin. En ymmärrä.
Erityisesti odottaminen on vaikeaa. En voi rentoutua. Stressaannun ja lääkkeeiden levottomuus tuntuu. Se tuntuu aina ikuisuudelta. En todella keskity ympärilleni, mutta samalla tuntuu, että kuulen ja näen liikaa. Luulen, että sietokykyni ihmisilmoilla oloon on hyvin hyvin vähäinen. En tahdo pystyä itseksenikään nauttia hetkestä saatikaan sitten rasitteiden keskellä.
Olen tosin ymmärtänyt, ettei kaikki levottomuus tule vain lääkkeistä. Se lisää sitä huomattavasti, mutta nyt kun puolitan sen ja otan kaksi kertaa päivässä, niin se on helpompaa. Ensimmäinen tunti on levottomin, mutta sitten pystyn hieman vain olemaan, jos muistan itse rauhoittua.

En ihan ole vielä tässä maailmassa. Tiedän sen. Minun tuntemukseni ovat vielä hieman hukassa ja on vaikeaa tunnistaa asioita, mutta pikkuhiljaa asiat alkavat hahmottua. Tänäänkin sain ’oloja’, mutta tunnistin lopulta mistä ne tulivat ja kun ’käsittelin’ asian järjellä päässäni niin ’olot’ helpottuivat.
Pieniä askeleita. Niillä nyt yritän mennä. Jos tästä taas yrittäisin jaloilleni päästä. Hengittämistä ja ei kaikesta stressausta. Yliherkkyyttä tai ei, mutta jumalauta nyt opin kunnolla päästämään irti. Vielä joskus ainakin.

Tekstit saattavat alkaa olemaan tekstien pätkiä. Jokainen erillainen olo sillä hetkellä vie minua. En halua erotella niitä tuon enempää, vaan ne saavat kaikki mahdollisuuden tulla näkyväksi kaikki. Varoitus. Saattaa olla siis sekavaa.

Minulla ei ole muuta nyt kuin kirjoitus. Olen edelleen levoton ja se tuntuu tekevän minusta päättömän kanan. Haluan saada tämän kaiken energian johonkin, koska jalkojani särkee. Haluan tämän helpottavan. Meditoiminen ei auta. Helpottaa vain hetkeksi, mutta ei koskaan kokonaan.
Tuntuu, kuin yrittäisi juosta pois kehostaan. Niinpä kirjoittelen taas ei mistään aiheesta, kunnes tunnen itseni jälleen minuksi.

En ole kärsivällisyyden ystävä. Kaikki se kärsivällisyys itseäni kohtaan jota vaaditaan on tuskaa. Tiedän miten pääsisin yli. Osaan sen ulkoa ja silmät kiinni, mutta silti pitäisi antaa tunnetasonkin käsitellä asiat omalla painollaan. Antaa tunteiden tulla ja ajan kulua, kunnes olen valmis.
Minun pitäisi olla armollinen itselleni eniten kaikista ihmisistä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Minun pitää hyväksyä heikkouteni ja elää niiden kanssa. Ehkä se on minun haluni paeta tilannetta. Minun tapani ei hyväksyä asiaa. Joten taidan päästää irti hieman otteista. Ehkä minun tapani puhua kolmannessa persoonassa ei ole hyvä. Se kertoo enemmän kuin haluaisin. Siinä minun yksikköni taas löytyi.
Minun pitää löytää itseni taas. Ja on hyvä aloittaa sillä, etten ole kolmas persoona mielessäni.

Tunnen itseni välillä taas voimaisaksi. Tiedän niillä hetkillä, että selviän. Tai tulen ainakin selviämään. Joskus tuntuu etten jaksaisi. En millään haluaisi yrittää. Nämä saattavat välillä sulautua toisiinsa, kunnes tunnen ajelehtivani, enkä ole varma menenkö vain mukana vai olenko sillä hetkellä selviämässä.

Rakastan oranssipipoa. Todella paljon. En silti pidä ajatuksesta, että hän on ainoa asia, mikä on estänyt minua tekemästä mitään itselleni. Mikä on saanut minut olemaan varma, etten halua kuolla. Älkää käsittäkö väärin, olen helkkarin iloinen saadessaan sellaisen ihmisen joka saa minut saamaan haluamaan selviytyä ja elämään vielä, mutta se taakka, kun on jollekkulle sellainen. Pelkään, että se olisi liikaa oranssipipolle joku kerta.

Odotan paljon nukkumista, koska silloin on ainoa aika kun voin olla epätietoinen levottomuudesta.

Tänään kuullin ystäväni yrittäneen jotain eilen. Sain sysäyksen itseeni. Ja huoleni kasvavat. Osaanko olla vain kivun kanssa? En usko. Jos ei muuten, niin opettelen olemaan ilman kipua välillä.